En se ollutkaan minä — se olikin masennus

Hiivit niin hiljaa

en huomannut

Tilan otit

kysymättä

Tilan minusta

minuudesta

 

Teit itsestäsi kuin varkain

niin tutun

että luulin sinua minuksi

En hahmottanut

rajoja siitä

mihin minä lopun

ja mistä sinä alat

 

Mutta tänään

ymmärrän

etten se koskaan

ollutkaan minä

vaan se olitkin sinä:

masennus.

 

-Mari Jokinen, 2021

 

Oma käsitykseni masennuksesta oli vielä muutama vuosi sitten hyvin kapea, ja lähinnä ajattelinkin masentuneen ihmisen olevan aina sellainen, joka ei pääse sängystä ylös, ei ole työkykyinen, ja joka on jatkuvasti silminnähden surullinen. Josta kaikki näkevät päällepäin, että tuo on kyllä nyt masentunut. Masennus voi toki olla sitä, mutta yhtä lailla se voi salakavalana sairautena olla sellainen, mitä kukaan ei toisesta ihmisestä huomaa – ei välttämättä edes sairastunut itse. Näin kävi myös minulle. Tämä on minun kokemukseni masennuksesta, jonka koen sairastaneeni, mutta jota kohdallani ei ole diagnosoitu.

On vaikea hahmottaa jälkeenpäin tarkemmin, milloin masennus elämääni hiipi. Niin kuin yllä olevassa runossakin kuvailin, se tulee monesti hiljalleen, huomaamatta. Omalla kohdallani myös normaalistikin murrosikään usein kuuluvat tunnemyrskyt ja alakuloisuudet, sekä jonkinasteinen ahdistuneisuuteni hankaloittivat asian huomaamista, olinhan tietynlaiseen oireiluun jo niin tottunutkin. Koen kuitenkin, että sairastuin masennukseen nuorena aikuisena. Jo pidempään ennen sitä jatkunut taipumukseni ahdistuneisuuteen oli masennuksen rinnalla asia, jota en itsessäni tiedostanut ja joka on varmasti edesauttanut myös masennuksen syntyä. Oireet sekoittuivat vahvasti osaksi omaa identiteettiäni, ja ajattelin olevani melankolinen, laiska, saamaton ja hankala ihminen.

Blogitekstin on kirjoittanut kokemusasiantuntijaopiskelija Mari.

Masennus oireili omalla kohdallani mm. ärtyisyytenä läheisiä kohtaan, itkuisuutena, synkkinä ajatuksina itsestä, elämästä ja tulevaisuudesta, sosiaalisten tilanteiden pelkona, tunnesyömisenä, liiallisena tai vaihdellen liian vähäisenä nukkumisena ja toimintakyvyn alenemisena. Kärsin myös ahdistuskohtauksista. Kaikki oireet eivät olleet yhtä aikaa pinnalla ja oireiden taso vaihteli vuosien aikana. Oli parempia hetkiä, parempia aikoja. Taustalla se kuitenkin kyti koko ajan.

Kävin töissä säännöllisesti, mutta työajan ulkopuolella arkena toimintakykyni oli huomattavasti alentunut. Ihan normaalit arjen velvoitteet ja kotityöt vaativat älyttömän suuria ponnisteluja, ja joskus niihin ei ponnisteluistakaan huolimatta kyennyt. Aika useinkaan ei. Muistan monesti esimerkiksi kauppaan menemisen tuntuneen vaikealta – saatoin istua autossa kaupan pihassa yrittäen tsempata itseäni kauppaan. Oli vain liian haasteellista miettiä, mitä pitäisi ostaa, ja samaan aikaan ahdisti ajatus tuttuihin ihmisiin törmäämisestä. Oli sellainen olo, etten halua kohdata ketään, en jaksa jutella. Toivoin olevani näkymätön. Julkisille paikoille meneminen vaati iloisen ihmisen maskin vetämisen kasvoilleen ja joskus se oli liian uuvuttavaa. Toisinaan kävikin niin, etten päässyt kauppaan asti, vaan lähdin ajamaan takaisin kotiin tyhjin käsin.

Viikonloput täytin usein juhlimisella tai muulla menemisellä, esimerkiksi shoppailulla. Jos suunnitelmia viikonlopulle ei loppuviikosta jo ollut, niitä piti väkisin keksiä. Oli maailmanloppu, jos viikonloppuna ei ollut mitään tekemistä, ei mitään mihin tukahduttaa kaikki se paha olo. En pystynyt pysähtyä aloilleni, sillä se olisi tarkoittanut vaikeiden tunteiden kohtaamista. Ja jos pysähdyinkin, niin sitten nukuin. Uneen pakenin tunteitani ja jossain vaiheessa nukuinkin aina pitkiä päiväunia. Ja olinkin usein todella väsynyt. Öisin näin ajoittain paljon painajaisia ja puhuin unissani.

Tällaisesta elämästä tuli vain normaalia, eikä sitä jotenkin osannut toisenlaista kuvitellakaan. Alhaisen sairaudentuntoni takia en osannut hakea apua, en ajatellut sitä tarvitsevani. Muistan muutamaan otteeseen noina aikoina tehneeni netissä masennustestin, ja vaihtelevasti sain lievän ja keskivaikean masennuksen tuloksia. Mutta kuten niissä sanotaan ”tämä ei ole diagnoosi”, jatkoin tuloksista huolimatta asian vähättelyä, enkä hakenut apua, vaikka sivuilla niin kehotettiinkin. Olin ihminen, joka oli ulkopuolisten silmissä itsevarma ja rohkea. Kävin töissäkin ja olin siellä tunnollinen ja reipas. Kaikki näytti ihan hyvältä. Ja olihan niitä hyviä hetkiäkin. Eihän sellainen ihminen voi masentunut olla, ajattelin.

Blogitekstin on kirjoittanut kokemusasiantuntijaopiskelija Mari.

 

Aloin toipua masennuksesta elämänmuutoksen myötä. Lähdin pitkästä parisuhteesta, jonka suhdedynamiikka oli osaksi omiaan pitämään yllä masennustani. Tästä seurasi pidempi jakso, kun voin hyvin, ja tällöin vasta itse aloin tajuamaan olleeni aiemmin masentunut. Yhtäkkiä tunsinkin olevani aika energinen ja eläväinen. Rakastin kesällä laittaa terassille kukkia ja sain pidettyä ne jopa elossakin. Aiemmin kun terassini oli lähinnä ollut kuolleiden kukkien hautausmaa. Huomasin, etten olekaan laiska. En olekaan melankolinen. En pessimisti, vaan useimmiten aika optimistinen. Sain luottamusta itseeni, tulevaisuuteen ja siihen, että elämä voi olla hyvää. Siitä huolimatta, että olin masennukseni aikana pitänyt tiettyä maskia ylläni, sain toipumisen myötä kuulla myös sekä työpaikalla, että lähipiirissäni muuttuneeni selkeästi eron myötä.

Koska masennukseni juurisyyt jäivät kuitenkin käsittelemättä, se iski uudelleen haastavassa elämäntilanteessa ja uupumuksen myötä myöhemmin – akuutimmin ja kovemmin. Tällä kertaa huono vointini näyttäytyi radikaalimmin myös lähimmille ihmisille, jotka kehottivatkin hakemaan apua. Itse vähättelin tälläkin kertaa omaa tilannettani. Ne pienetkin hyvät hetket loivat aina uskoa paremmasta. ”Eihän tässä nyt mitään. Kyllä tämä tästä.” Lähdin kuitenkin kovasta kehotuksesta hakemaan apua, ensin työterveyshuollon kautta. Muistan odotushuoneessakin vielä miettineeni, että mitä edes aion sanoa. ”Kun eihän tässä nyt oikeesti mitään.” Hoitajan vastaanotolla kuitenkin romahdin. Minut otettiin vakavasti ja jäin sairaslomalle. Psykologin tuki ja säännölliset käynnit hänen vastaanotollaan olivat jaloilleni pääsemisessä korvaamatonta. Sen jälkeen, vaikka toipumiseni olikin hyvällä mallilla, psykologini ehdotti jatkamista psykoterapiapolulle, alkaen psykiatrikäynneistä Kela-tuen saamista varten, ja sille polulle lähdin.

Blogitekstin on kirjoittanut kokemusasiantuntijaopiskelija Mari.

 

Minulla ei kuitenkaan ole diagnosoitu masennusta. Ensimmäisellä kerralla en avunpiiriin edes hakeutunut, ja toisella kertaa, kun vointini romahti, jostain syystä testiä ei lääkärinvastaanotolla kohdallani tehty. Olenkin miettinyt, mistä tämä on mahtanut johtua, kun lääkitystäkin kuitenkin ehdotettiin. Koen diagnoosin puuttumisen olleen minulle haitaksikin, sillä se on aika isosti vaikuttanut vähättelyyni asiaa kohtaan. Koen kuitenkin tärkeimpänä tietysti sen, että olen saanut apua. Minusta otettiin koppi ja ohjattiin eteenpäin palvelupolulla. Siitä olen äärettömän kiitollinen.

Masennukseni ja ahdistuneisuuteni syntyyn ovat vaikuttaneet varmasti monet asiat, lapsuuden kokemuksista lähtien ja näitä asioita olen lähtenyt työstämään ja tutkituttamaan. Läheisriippuvuuteni on ollut myös varmasti yksi iso tekijä, ja oireet ovatkin helpottaneet aina huomattavasti läheisriippuvaisista suhteista eroamisen myötä, joissa olen voinut huonosti.

Blogitekstin on kirjoittanut kokemusasiantuntijaopiskelija Mari.

 

Tällä hetkellä koen, ettei masennus ole elämässäni läsnä, ja olen myös toipuva läheisriippuvainen. Olen opetellut ja opettelen edelleen tutustumaan siihen, kuka oikeasti olen, kokemieni mielenterveysongelmien takana. Opettelen pitämään huolta omista rajoistani, ennen en niitä edes tiedostanut. Käyn psykoterapiaa, sillä tiedän, että vaikka olenkin toipunut, asioita on käsiteltävänä. Pysyäkseni hyvässä kunnossa, ne täytyy käsitellä ammattilaisen kanssa. Ahdistuneisuudesta kärsin ajoittain edelleen, ja se näkyy kohdallani asioiden liiallisena murehtimisena ja huolestumisena. Sen kanssa elämiseen saan työkaluja terapiasta. Olen ollut myös itse aktiivinen etsimään tietoa itsetuntemukseen, hyvinvointiin ja mielenterveyteen liittyvissä asioissa.

Nykyään osaan myös pysähtyä. Ja kaipaankin sitä usein. Ennen ajatus rauhallisista kävelyistä metsässä kauhistuttivat, sillä omien tunteiden kohtaaminen oli liikaa. Nykyään yhä enemmän löydän itseni luonnon ääreltä, pysähtymästä, asettamasta omia rajoja, pohtimasta omaa jaksamista, pitämästä itsestäni huolta, nauttimasta pienistä hetkistä. Uskomasta, että tulevaisuus tuo tullessaan paljon hyvää. Ja tiedän, että vaikeiden paikkojen tullen – yksin ei tarvitse selvitä.

 

 

Blogitekstin on kirjoittanut Mari Jokinen, joka valmistuu kokemusasiantuntijaksi kesällä 2021.

Olen Mari Jokinen, 27-vuotias nainen ja äiti, joka rakastaa syvällisiä keskusteluja ja hyviä aamupaloja. Kirjoittelen tähän blogiin ÄK-hankkeen koulutuksesta valmistuneen kokemusasiantuntijan silmin. 

Matkani kohti kokemusasiantuntijuutta alkoi keväällä 2020, kun uskaltauduin hakemaan mukaan koulutukseen. Kokemusasiantuntijuus tuntui minusta kiinnostavalta ja koin, että olisi hienoa kääntää ”vaikeudet voitoksi” ja saada työkaluja omien haastavien kokemusten hyödyntämiseen työvälineenä. Niitä olenkin saanut, ja rutkasti kaikkea muutakin. 

Yksi parhaista jutuista kokemusasiantuntijuudessa on mielestäni sen monipuolisuus: sen toteuttamiselle ei ole raameja, mutta sen sijaan sille on paikkansa lähes kaikkialla. Toivonkin, että tulevaisuudessa löydän itseni monipuolisesti erilaisista paikoista kokemusasiantuntijana. 

0
4