Tuletko vastaan?

Ääni kokemusasiantuntijuudelle -hankkeen blogiin ajatuksiaan ja kokemuksiaan kohtaamisesta jakaa tällä kertaa Raija. Kohtaaminen on kokemusviikkojen viimeisen luentopäivän aihe. Hanke järjestää kokemusviikot yhteistyössä VAMK:in ja NOVIA:n kanssa jo toista vuotta peräkkäin. Webinaariviikko 25.10.-28.10. (vko 43) klo 12-16 koostuu neljästä luentokokonaisuudesta ja järjestetään Zoom-alustalla. Löydät lisätietoa ilmoittautumislinkkeineen tästä.

 

Kun toinen ihminen katsoo sinua silmiin. Eikö vain tulekin tunne, että hän näkee sinut ja kuulee sinua. Jos hän keskustelussa katsoo ohi, vilkuilee ikkunasta ulos tai jopa samaan aikaan lukee jotakin, hän ei näe eikä kuule sinua. Hän voi ”teknisesti” kuulla sinua, mutta se ihminen, joka sinussa puhuu, jää häneltä kohtaamatta.

Nykysuomen sanakirjan mukaan ”kohdata” tarkoittaa ” tavata (vastakkain tullen)”. Kohdata – sanan alkuperäinen merkitys lähtee sanasta, kohta, paikka. Siis kohtaaminen ja vastaan tuleminen merkitsevät samaa ja ovat kummankin osapuolen vastuulla. Toisella voi olla pidempi matka paikkaan kuin toisella, mutta silti: kummankin on tultava, jotta voitaisiin kohdata. Kun odotamme mieluista vierasta, leivomme etukäteen, siivoamme ja saatamme mennä häntä vastaan rautatieasemalle, lentokentälle, joka tapauksessa ovelle. Tai tapaamme kahvilassa, jolloin kumpikin voi jättää ”yksityisyyttään kotiin”.  Ja tuo toinen on tehnyt saman, pakannut matkalaukun, ostanut liput tai joka tapauksessa kulkenut matkan kahvilaan.

Valmistaudumme kohtaamiseen jollakin tavalla. Ellemme valmistaudu saatamme ”törmätä” toiseen. Sekä kadulla että elämässä muuten. Se, mikä törmäämisessä syntyy, on sattumanvaraista, voi syntyä suuri ilo yllätyksestä tai riita tai voi jopa lyödä päänsä, kun toinen on yhtä ”kovapäinen” kuin itse olen, tai vielä pahempaa, riippuen siitä, mikä on mielentila.

Voi olla myös hyvin syvää kohtaamista. Toisen ihmisen tunnistaa, ”synkkaa heti”, tai jopa rakastuu. Ne, jotka puhuvat ja kirjoittavat rakastumisesta, sanovat, että rakastuminen/ihastuminen menee ohi kahdessa vuodessa – ja sitä mahdollisesti seuraa syvä kiintymys ja todella syvä rakkaus, ja joka tapauksessa suhde tulee tilaan, jossa sitä on hoidettava, on siis kohdattava tuo toinen arjessa, uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Sanovat, että ihminen ihastuu, rakastuu toiseen, koska toisessa on sellaista, jota tahtoisi olevan itsessään, että se toinen on ikään kuin peili. Peili, jossa peilautuu jotakin, mitä tavoittelen, joka on hyvää ja kaunista ja totta.

Entä sitten, kun ei tule nähdyksi eikä kuulluksi. Lapsuudessa peilimme ovat vanhemmat ja koko se ympäristö, jossa elämme. Aikuisuudessa peilit muuttuvat, niitä löytyy yhä kauempaa, ja voipa se lopulta olla koko ympäröivä maailma, sen tilanne, tilamme. Entä jos meillä ei ole oikeaa peiliä, ihmistä, ystävää, lähimmäistä, josta peilautuisi meille se meidän tosi itsemme.

Tove Jahnssonin tarina ”Näkymätön lapsi” on kaikille tuttu. Tarinan lopussa Ninni tulee näkyväksi.

Hermanni Hyytiälän vaimo menehtyi syöpään ja hän jäi leskeksi ja neljän lapsen yksinhuoltajaksi. Hyytiälä sai sairaalasta käsiinsä vain vaimonsa kuolintodistuksen. Hyytiälä oli sillä tavalla onnekas, että hänellä oli isä, joka auttoi ensimmäisenä ja neuvoi poikaansa olemaan yhteydessä hautaustoimistoon ja siksi, että hän oli ”perusterve” ja jaksoi kolkutella eri ovilla ja luukuilla. Viimein hän onnistui saamaan Jyväskylän kaupungilta apua.  Hänet palkittiin vuoden isänä vuonna 2019. ” Kun ihminen on heikoimmillaan ja väsynein, avun hakeminen ja tunnistaminen on vaikeaa. Kun minulla oli suurin hätä, ei ollut mitään tahoa, joka olisi auttanut etsimään oikeita palveluja. ”Hyytiälä soitteli, kyseli, selvitteli sekä kolkutteli lukemattomia kertoja monien eri tahojen ovia. – Piti vain itse jaksaa mennä “eri luukuille” ja vaatia apua. Jäi tunne, että hyvinvointivaltio on olemassa, jos ihminen on hyvinvoiva, hän kertoo. Selvittyään surusta arjessa eteenpäin hän löysi ”häiriökysynnän” käsitteen. Häiriökysynnässä on kyse siitä, että asiakas ei saa ollenkaan palvelua, saa väärää palvelua tai saa ainoastaan osittaista palvelua. Nyt Hyytiälä kehittää toimintamallia, jossa ”Perusajatuksena on, että asiakas kohdataan omassa elämäntilanteessaan. Kyse ei ole vain asioiden tehokkaasta tuottamisesta, vaan erityisesti vuorovaikutuksellisesta kyvykkyydestä kohdata asiakkaan yksilöllinen tarve kulloisessakin tilanteessa”.

Vuorovaikutuksellinen.  Kyvykkyys. Kohdata. Asiakas.

Uuden ns. polyvagaalisen teoria teorian mukaan meillä on hermostossamme kolme tilaa 1) Sosiaalisen liittymisen tila = ihmisen kehittynein osa, 2) Astetta alkukantaisempi tila: taistele tai pakene ja 3) alkukantaisin osa, joka ilmenee lamaantumisena ja alivireytenä, tila, joka suojelee elämää. Kun koemme, että ympäristössä on uhkaa tai koemme, että vaaditaan liikaa, painostetaan, uhataan, syntyy vaistonvaraisesti puolustautumisen tila, sydän sykkii kiivaammin, hengitys kiihtyy, samaan aikaan ajattelu sumenee – evolutionaalisesti alempi osa aktivoituu, ja alan joko taistella tai lähden pois. Ellei tämä toimi, otamme käyttöön alistumisen tilan, oma terve puolustautuminen lamaantuu. Tämä on ns. ”vanhin kortti”, kun tuntuu, että elämää täytyy näin puolustaa[1].

Kun puolustautumisen tila kestää pitkään, lapsuudesta saakka, meistä tulee näkymättömiä. Meidän kehomme muistaa, se suojaa meitä kaikelta kosketukselta, lähestymiseltä ja puhuttelulta. Lopulta mikään ei enää kosketa, ei kiinnosta, ei innosta, ei saa toimimaan. En pääse ulos rautahaarniskastani, en enää edes halua ulos, ilta illan jälkeen uppoudun tv-sarjaan, syömiseen, viinilasiin, pakonomaiseen treenaamiseen, juoksen kolme vuotta niin kuin Forest Camp.

Tove Jahnssonin tarinassa Ninni suuttuu ja puree Muumi-papan häntää, kun luulee tämän työntävän Muumi-mamman laiturilta. Muumi-perheen lämpö, rakkaus ja alituinen läsnäolo loi lopulta ympäristön, jonka Ninni koki niin turvalliseksi, että hän uskalsi ilmaista olevansa eri mieltä, uskalsi suuttua ja muotoilla kokemuksen: Minua eikä Muumi-mammaa ei saa kohdella huonosti. Jokaisella, myös minulla on oikeus tulla arvostetuksi omana itsenäni. Varmasti sydän sykki kiivaammin ja hengitys kiihtyi, mutta vain niin paljon, että uskalsi. Kun on tarpeeksi juossut tai itkenyt, tulee parhaassa tapauksessa tilaan, jossa voi tulla kohdatuksi/ja kykenee itse kohtaamaan.

Ennen kokemusasiantuntijakoulutusta oli minä ja työpaikkakiusaaminen. Kun puhuin itseeni kohdistuvasta mobbauksesta, puhuin siitä kuin se olisi tapahtunut jollekin toiselle. Nyt se kokemus on minussa. Nyt puhun itsestäni, kun puhun alistamisen ja henkisen väkivallan prosessista. “Wir sind auch was wir verloren haben” sanoo Nicolas Perras elokuvastaan Koirat: ”Olemme myös sitä, minkä olemme menettäneet”. Menetin terveyteni, sosiaalisen toimivuuteni, työyhteisöni, vuosia, aikaa ja energiaa. Olisin voinut, lukea, tutkia, kirjoittaa, purjehtia, matkustaa ja elää täyttä elämää niiden kanssa, jotka olivat lähellä, joita kuitenkin oli. Lähellä.

Miten alaspainavasta, mitätöivästä ja rikkovasta kokemuksesta, haavoista tuleekin rikkaus. Se tapahtuu silloin, kun haavat tulevat nähdyksi, kun kokemukseni elettynä elämänä, haavoina ja kipuna, on tullut lääkityksi sosiaalisella pääomalla, läsnäololla, ymmärryksellä ja hyväksynnällä. Kun minua on tultu vastaan. Eräänä elokuun aamuna, ohra oli kypsää ja sen kullankeltainen väri loisti. Vastaantulevan silmissä.

 

Olen Raija Nummijärvi, valmistuin kokemusasiantuntijaksi kesäkuussa. Olen hyvin kiitollinen koulutukselle, sillä se auttoi minua katsomaan pitkää lähes kaksivuosikymmentä kestänyttä työpaikkakiusaamista, mobbausta, kauempaa, objektiivisemmin. Koen, että olen tavallaan ”tullut kaapista”, työpaikkakiusaaminen on edelleen monella tapaa tabu, siitä on vaikea puhua työpaikalla, kun ei halua tulla ”leimatuksi” ja joka tapauksessa, jos siitä alkaa puhua, syntyy helposti vastakkain olevat osapuolet, joissa hyvin äkkiä nimetään syntipukki. Yhteiskunnassamme puhutaan koulukiusaamisesta ja oikein hyvä niin. Mutta kuinka koskaan voimme päästä koulukiusaamisesta, elleivät aikuiset työpaikoilla opi käyttäytymään ihmisiksi ja kohtelemaan toisiaan asiallisesti. Silloin kun kiusaaminen vahingoitti eniten, kaipasin vertaisryhmää, jossa olisi saanut eväitä jaksamiseen. Nyt haluaisin perustaa lähitulevaisuudessa vertaisryhmän tukemaan niitä, jotka tällä hetkellä kamppailevat jaksamisen kanssa työyhteisössä häirinnän takia.  

Yhteiskunnallisella tasolla toivoisin voivani päästä jollakin tavalla tekemään työtä sellaisten palvelupolkujen kehittämisessä, että käytännön tasolla tunnistettaisiin, mitä tarkoittaa eettinen hallinto, millaisia laatuvaatimuksia ja käytännön vaatimuksia asettuu työyhteisölle, jotta se tunnistaisi epäasiallisen kohtelun tilanteet ennen kuin syntynyt kaksi vastakkaista puolta, jotka eivät tilanteen pitkittyessä enää pysty kohtaamaan.    

 

[1] Lähde: Tutkijatohtori, hahmoterapeutti Kirsi Törmi: webinaari ”Epäasiallinen kohtelu taidetyössä” Taiteen edistämiskeskus 12.3.2020

0
1

Erilainen äitiys

Ääni kokemusasiantuntijuudelle -hankkeen blogiin ajatuksiaan ja kokemuksiaan jakaa tällä kertaa Nadja. Nadja luennoi myös tulevilla Kokemusviikoilla. Hanke järjestää Kokemusviikot yhteistyössä VAMKin ja NOVIAn kanssa jo toista vuotta peräkkäin. Webinaariviikko 25.10.-28.10. (vko 43) klo 12-16 koostuu neljästä luentokokonaisuudesta ja järjestetään Zoom-alustalla. Tiistaina 26.10. teemana on erilainen äitiys. Löydät lisätietoa ilmoittautumislinkkeineen tästä.

 

Heippa kaikille! Mä olen Nadja, viiden lapsen äiti ja raitis alkoholisti. Tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että tänä päivänä saan esitellä itseni tällä tavalla, ilman valheita ja syyllisyyden sekä häpeän taakkaa. Kun mennään ajassa kolme vuotta taaksepäin, elin viimeisiä juovan ajan aikoja. Suurinta tuskaa tunsin siitä, että en kyennyt olemaan lapsilleni sellainen äiti, mikä olisin halunnut olla.

 

Jokaiselle lapselle olen antanut sen saman lupauksen, kun olen heidät syliini saanut: mä olen sen puolella aina, mä olen sun turva, peruskallio. Vaikka mitä maailmassa sattuisi, niin saat luottaa siihen, että äiti on tässä, mun rakkauteni sua kohtaan on maailman suurin. Mä olen antanut tämän lupauksen täynnä puhdasta äidin rakkautta, ajatellen, ettei mikään voisi tulla tähän meidän väliin.

 

Minä olen sairastunut alkoholismiin jo nuorena. Olen ollut alkoholisti jo 20-vuotiaana, kun tulin äidiksi. Muistan, kuinka luin odotusaikana kaiken kirjallisuuden lapsen hoidosta ja kehityksestä, kuinka voisin olla paras mahdollinen äiti minun lapselle. Tunsin huonommuutta, tunsin olevani erilainen kuin muut, ja siksi minun piti todistaa kaikille, että minä hoidan tämän paremmin kuin kukaan olisi voinut ikinä odottaa. Ajattelin että elämäni tulee muuttumaan äitiyden myötä, että lapsi pelastaa minut siltä joltain, jota pelkäsin, josta tunsin huonommuutta. Silloin en vielä tiennyt, mitä se edes on. Vasta 17 vuotta myöhemmin sain tiedon ja ymmärryksen siitä, että olen sairastunut alkoholismiin, sairauteen, mikä on parantumaton ja etenevä. Sairauteen, mikä ei parane tulemalla äidiksi tai lupaamalla, että en enää juo. Sairauteen, joka kiilaa kaikkein rakkaimpienkin edelle.

 

Alkoholismi-sairaus ja äitiys, siinä on kaksi sanaa, jotka eivät sovi samaan lauseeseen. Eihän äidit ole alkoholisteja, tai jos ovat, niin ne ovat hirviöitä. Kuka valitsisi päihteen ennemmin kuin omat lapset?  Näin moni, lähes kaikki, ajattelee. Kun sairaus jyllää, ei päihderiippuuvuuteen sairastuneella ole varaa valita. Sairaus päättää puolesta. Vaikka taistelin juomista vastaan ja tein lupauksia olla juomatta, niin sairauteni päätti toisin.

Kuka valitsee itselleen sairauksia?

Ei kukaan valitse itselleen diabetesta, reumaa, masennusta, ei kukaan halua itselleen sairauksia.

Mutta silti ihminen saattaa elämänsä aikana sairastua.

 

Minun sairauteni on alkoholismi. En valinnut sitä. Jos mietitään, niin se oli ehkä suurin peloistani, että minusta tulisi joskus alkoholisti, isäni tavoin.

 

Alkoholismi sairautena on monessa kohden vaikeasti tunnistettava, se saattaa näyttäytyä esim. neuvolakäyntien unohteluna/siirtelynä, masentuneisuutena, uupumuksena, hermostuneisuutena, kriittisyytenä. Sairaus alkaa näkyä selkeästi ympäristölle yleensä vasta siinä kohtaa, kun sairaus on jo todella pitkällä.

Me alkoholistit teemme kaikkemme, että emme paljastu. Alkoholismi on myös itsensä kieltävä sairaus. Vaikka voisi ajatella, että olin itse tietoinen alkoholismistani, niin näin se ei ollut. Yleensä vasta siinä kohtaa “ongelmaan” havahdutaan, kun jotain kamalaa tapahtuu. Niin se meni minullakin. Tarpeeksi piti tulla ylilyöntejä, tarpeeksi piti tapahtua surullisia asioita, että pystyin todella nähdä, että juomiseni oli itsetuhoista ja tuhoavaa. Häpeä, syyllisyys ja kelvottomuus oli kuitenkin se taakka, jota kannoin mukanani joka ikinen päivä vuosikausien ajan.

 

Kotona meillä alkoholismini näyttäytyi lapsille väsymyksenä. Olin paikalla, mutta en läsnä. Se näkyi raivoamisena ja toisaalta myös hyvittelynä. Olin äkkipikainen ja arvaamaton, kaikkea muuta kuin turvallinen ja läsnä oleva vanhempi. Lupailin asioita ja petin lupauksia kerta toisensa jälkeen. Yritin salailla lapsilta juomistani. Ajattelin, että ei se haittaa, kun juon illalla lasten käytyä nukkumaan. Mutta lapsilta ei todellisuudessa tällaisia asioita pysty salata. Ainakaan siinä kohtaa, kun aamulla löytyy tyhjiä tölkkejä tai äiti ei herääkään yöllä, kun pikkuinen on herännyt painajaiseen. Tai äiti onkin vielä hereillä lauantaiaamuna klo 6 ja menee nukkumaan sitten koko päiväksi. Semmoista se meillä oli.

 

pelastusrengas roikkuu seinällä.Minun pelastukseni oli oma pohjakosketukseni. Pitkään jatkunut juominen, ja siitä johtuva masennus sekä erilaiset mielenterveydelliset ongelmat, ajoivat minut niin pimeään paikkaan, että en enää halunnut muuta kuin pelastusta. Heikoimmalla hetkellä sain rohkeuden kertoa synkimmän salaisuuteni läheiselleni. Minulla oli loppuun asti kulissit pystyssä. Sairauteni ei missään kohden tullut ilmi lasteni neuvolaan, päiväkoteihin tai kouluihin. Jos me alkoholistit olemme jossain loistavia, niin kulissien ylläpidossa, ja se onnistuu vain ja ainoastaan valehtelulla ja salailulla.

 

Minun läheiseni otti vastaan hätähuutoni ja ehdotti minulle toipumiskeskeistä Minnesotamallista päihdehoitoa. Se oli minun pelastukseni, meidän perheen pelastus. Tänä päivänä saan elää täysin päihteetöntä elämää, ja se heijastuu koko perheen hyvinvointiin. Saan olla se turvallinen vanhempi lapsilleni, joka olen aina halunnut olla. Lasten ei tarvitse enää pelätä, että koska se äiti taas sekoaa. Äiti ei ole aina väsynyt ja poissaoleva, äidin sanaan saa luottaa.

 

Toipumista on takana pian kolme vuotta enkä ole kadottanut kiitollisuutta siitä, mitä minulla on tänä päivänä. Raitistuminen antoi minulle uuden mahdollisuuden elämään ja lapsilleni äidin, jonka he ansaitsevat.

auttava käsi

 

Mitä minä sanoisin nyt itselleni, jos pääsisin ajassa taakse päin vaikkapa 5 vuotta, siihen aikaan, kun sairauden loppuluisu oli alkamassa. Sanoisin itselleni, että olet sairastunut. Sun sairauteesi on olemassa apua, sulla on vielä mahdollisuus toipua ja elää hyvää elämää. Sinä olet rakas, rakastettava ja arvokas, vaikka sinusta itsestäsi ei siltä juuri nyt tunnu. Sinä ansaitset hyvää. Ole rohkea ja pyydä apua. Avun pyytäminen ei ole heikkoutta, vaan se on rohkein ja arvokkain teko, minkä voit juuri nyt tehdä.

 

Mitä minä sanoisin ihmisille, jotka kohtaavat sairastuneita äitejä? Mitä minä tahdon sanoa juuri sinulle. Sairauden takana on aina ihminen, ainutlaatuinen ja arvokas ihminen. Kuinka toivoisit, että sinut kohdataan, kun sinulla on hätä?

Päihderiippuvuussairaus on vaikeasti tunnistettava, ja asia on monelle vaikea ottaa puheeksi. Jos sinulla herää huoli, niin uskalla tarttua siihen. Kun päihderiippuvuus alkaa näkyä ympäristölle, voimme olla varmoja, että sairaus on jo pitkällä. Kun sairaus alkaa näkyä ympäristölle, voimme olla varmoja, että äiti on jo aivan loppu, ja viattomat lapset ovat altistuneet päihderiippuvuuden vaikutuksille.

Päihderiippuvuussairaus ei korjaannu päätä silittämällä. Se ei korjaannu lupauksilla olla juomatta. Se ei korjaannu ummistamalla silmiä.

Päihdetyö on parasta lastensuojelutyötä. Jokainen lapsi ansaitsee turvalliset vanhemmat ja turvallisen kasvuympäristön. Ja jokaisella päihderiippuvaisella tulisi olla mahdollisuus tulla kuulluksi ja nähdyksi sairautensa kanssa. Jokaisella päihderiippuvaisella tulisi olla mahdollisuus toipumiseen.

Nadja

 

Hei olen Nadja ja valmistuin kokemusasiantuntijaksi keväällä 2021.

Kokemusasiantuntijana tahdon hälventää stigmaa, lisätä tietoutta alkoholismi-sairaudesta ja ennen kaikkea lisätä tietoutta siitä, että sairaudesta voi toipua.

0
3