Tuletko vastaan?

Ääni kokemusasiantuntijuudelle -hankkeen blogiin ajatuksiaan ja kokemuksiaan kohtaamisesta jakaa tällä kertaa Raija. Kohtaaminen on kokemusviikkojen viimeisen luentopäivän aihe. Hanke järjestää kokemusviikot yhteistyössä VAMK:in ja NOVIA:n kanssa jo toista vuotta peräkkäin. Webinaariviikko 25.10.-28.10. (vko 43) klo 12-16 koostuu neljästä luentokokonaisuudesta ja järjestetään Zoom-alustalla. Löydät lisätietoa ilmoittautumislinkkeineen tästä.

 

Kun toinen ihminen katsoo sinua silmiin. Eikö vain tulekin tunne, että hän näkee sinut ja kuulee sinua. Jos hän keskustelussa katsoo ohi, vilkuilee ikkunasta ulos tai jopa samaan aikaan lukee jotakin, hän ei näe eikä kuule sinua. Hän voi ”teknisesti” kuulla sinua, mutta se ihminen, joka sinussa puhuu, jää häneltä kohtaamatta.

Nykysuomen sanakirjan mukaan ”kohdata” tarkoittaa ” tavata (vastakkain tullen)”. Kohdata – sanan alkuperäinen merkitys lähtee sanasta, kohta, paikka. Siis kohtaaminen ja vastaan tuleminen merkitsevät samaa ja ovat kummankin osapuolen vastuulla. Toisella voi olla pidempi matka paikkaan kuin toisella, mutta silti: kummankin on tultava, jotta voitaisiin kohdata. Kun odotamme mieluista vierasta, leivomme etukäteen, siivoamme ja saatamme mennä häntä vastaan rautatieasemalle, lentokentälle, joka tapauksessa ovelle. Tai tapaamme kahvilassa, jolloin kumpikin voi jättää ”yksityisyyttään kotiin”.  Ja tuo toinen on tehnyt saman, pakannut matkalaukun, ostanut liput tai joka tapauksessa kulkenut matkan kahvilaan.

Valmistaudumme kohtaamiseen jollakin tavalla. Ellemme valmistaudu saatamme ”törmätä” toiseen. Sekä kadulla että elämässä muuten. Se, mikä törmäämisessä syntyy, on sattumanvaraista, voi syntyä suuri ilo yllätyksestä tai riita tai voi jopa lyödä päänsä, kun toinen on yhtä ”kovapäinen” kuin itse olen, tai vielä pahempaa, riippuen siitä, mikä on mielentila.

Voi olla myös hyvin syvää kohtaamista. Toisen ihmisen tunnistaa, ”synkkaa heti”, tai jopa rakastuu. Ne, jotka puhuvat ja kirjoittavat rakastumisesta, sanovat, että rakastuminen/ihastuminen menee ohi kahdessa vuodessa – ja sitä mahdollisesti seuraa syvä kiintymys ja todella syvä rakkaus, ja joka tapauksessa suhde tulee tilaan, jossa sitä on hoidettava, on siis kohdattava tuo toinen arjessa, uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Sanovat, että ihminen ihastuu, rakastuu toiseen, koska toisessa on sellaista, jota tahtoisi olevan itsessään, että se toinen on ikään kuin peili. Peili, jossa peilautuu jotakin, mitä tavoittelen, joka on hyvää ja kaunista ja totta.

Entä sitten, kun ei tule nähdyksi eikä kuulluksi. Lapsuudessa peilimme ovat vanhemmat ja koko se ympäristö, jossa elämme. Aikuisuudessa peilit muuttuvat, niitä löytyy yhä kauempaa, ja voipa se lopulta olla koko ympäröivä maailma, sen tilanne, tilamme. Entä jos meillä ei ole oikeaa peiliä, ihmistä, ystävää, lähimmäistä, josta peilautuisi meille se meidän tosi itsemme.

Tove Jahnssonin tarina ”Näkymätön lapsi” on kaikille tuttu. Tarinan lopussa Ninni tulee näkyväksi.

Hermanni Hyytiälän vaimo menehtyi syöpään ja hän jäi leskeksi ja neljän lapsen yksinhuoltajaksi. Hyytiälä sai sairaalasta käsiinsä vain vaimonsa kuolintodistuksen. Hyytiälä oli sillä tavalla onnekas, että hänellä oli isä, joka auttoi ensimmäisenä ja neuvoi poikaansa olemaan yhteydessä hautaustoimistoon ja siksi, että hän oli ”perusterve” ja jaksoi kolkutella eri ovilla ja luukuilla. Viimein hän onnistui saamaan Jyväskylän kaupungilta apua.  Hänet palkittiin vuoden isänä vuonna 2019. ” Kun ihminen on heikoimmillaan ja väsynein, avun hakeminen ja tunnistaminen on vaikeaa. Kun minulla oli suurin hätä, ei ollut mitään tahoa, joka olisi auttanut etsimään oikeita palveluja. ”Hyytiälä soitteli, kyseli, selvitteli sekä kolkutteli lukemattomia kertoja monien eri tahojen ovia. – Piti vain itse jaksaa mennä “eri luukuille” ja vaatia apua. Jäi tunne, että hyvinvointivaltio on olemassa, jos ihminen on hyvinvoiva, hän kertoo. Selvittyään surusta arjessa eteenpäin hän löysi ”häiriökysynnän” käsitteen. Häiriökysynnässä on kyse siitä, että asiakas ei saa ollenkaan palvelua, saa väärää palvelua tai saa ainoastaan osittaista palvelua. Nyt Hyytiälä kehittää toimintamallia, jossa ”Perusajatuksena on, että asiakas kohdataan omassa elämäntilanteessaan. Kyse ei ole vain asioiden tehokkaasta tuottamisesta, vaan erityisesti vuorovaikutuksellisesta kyvykkyydestä kohdata asiakkaan yksilöllinen tarve kulloisessakin tilanteessa”.

Vuorovaikutuksellinen.  Kyvykkyys. Kohdata. Asiakas.

Uuden ns. polyvagaalisen teoria teorian mukaan meillä on hermostossamme kolme tilaa 1) Sosiaalisen liittymisen tila = ihmisen kehittynein osa, 2) Astetta alkukantaisempi tila: taistele tai pakene ja 3) alkukantaisin osa, joka ilmenee lamaantumisena ja alivireytenä, tila, joka suojelee elämää. Kun koemme, että ympäristössä on uhkaa tai koemme, että vaaditaan liikaa, painostetaan, uhataan, syntyy vaistonvaraisesti puolustautumisen tila, sydän sykkii kiivaammin, hengitys kiihtyy, samaan aikaan ajattelu sumenee – evolutionaalisesti alempi osa aktivoituu, ja alan joko taistella tai lähden pois. Ellei tämä toimi, otamme käyttöön alistumisen tilan, oma terve puolustautuminen lamaantuu. Tämä on ns. ”vanhin kortti”, kun tuntuu, että elämää täytyy näin puolustaa[1].

Kun puolustautumisen tila kestää pitkään, lapsuudesta saakka, meistä tulee näkymättömiä. Meidän kehomme muistaa, se suojaa meitä kaikelta kosketukselta, lähestymiseltä ja puhuttelulta. Lopulta mikään ei enää kosketa, ei kiinnosta, ei innosta, ei saa toimimaan. En pääse ulos rautahaarniskastani, en enää edes halua ulos, ilta illan jälkeen uppoudun tv-sarjaan, syömiseen, viinilasiin, pakonomaiseen treenaamiseen, juoksen kolme vuotta niin kuin Forest Camp.

Tove Jahnssonin tarinassa Ninni suuttuu ja puree Muumi-papan häntää, kun luulee tämän työntävän Muumi-mamman laiturilta. Muumi-perheen lämpö, rakkaus ja alituinen läsnäolo loi lopulta ympäristön, jonka Ninni koki niin turvalliseksi, että hän uskalsi ilmaista olevansa eri mieltä, uskalsi suuttua ja muotoilla kokemuksen: Minua eikä Muumi-mammaa ei saa kohdella huonosti. Jokaisella, myös minulla on oikeus tulla arvostetuksi omana itsenäni. Varmasti sydän sykki kiivaammin ja hengitys kiihtyi, mutta vain niin paljon, että uskalsi. Kun on tarpeeksi juossut tai itkenyt, tulee parhaassa tapauksessa tilaan, jossa voi tulla kohdatuksi/ja kykenee itse kohtaamaan.

Ennen kokemusasiantuntijakoulutusta oli minä ja työpaikkakiusaaminen. Kun puhuin itseeni kohdistuvasta mobbauksesta, puhuin siitä kuin se olisi tapahtunut jollekin toiselle. Nyt se kokemus on minussa. Nyt puhun itsestäni, kun puhun alistamisen ja henkisen väkivallan prosessista. “Wir sind auch was wir verloren haben” sanoo Nicolas Perras elokuvastaan Koirat: ”Olemme myös sitä, minkä olemme menettäneet”. Menetin terveyteni, sosiaalisen toimivuuteni, työyhteisöni, vuosia, aikaa ja energiaa. Olisin voinut, lukea, tutkia, kirjoittaa, purjehtia, matkustaa ja elää täyttä elämää niiden kanssa, jotka olivat lähellä, joita kuitenkin oli. Lähellä.

Miten alaspainavasta, mitätöivästä ja rikkovasta kokemuksesta, haavoista tuleekin rikkaus. Se tapahtuu silloin, kun haavat tulevat nähdyksi, kun kokemukseni elettynä elämänä, haavoina ja kipuna, on tullut lääkityksi sosiaalisella pääomalla, läsnäololla, ymmärryksellä ja hyväksynnällä. Kun minua on tultu vastaan. Eräänä elokuun aamuna, ohra oli kypsää ja sen kullankeltainen väri loisti. Vastaantulevan silmissä.

 

Olen Raija Nummijärvi, valmistuin kokemusasiantuntijaksi kesäkuussa. Olen hyvin kiitollinen koulutukselle, sillä se auttoi minua katsomaan pitkää lähes kaksivuosikymmentä kestänyttä työpaikkakiusaamista, mobbausta, kauempaa, objektiivisemmin. Koen, että olen tavallaan ”tullut kaapista”, työpaikkakiusaaminen on edelleen monella tapaa tabu, siitä on vaikea puhua työpaikalla, kun ei halua tulla ”leimatuksi” ja joka tapauksessa, jos siitä alkaa puhua, syntyy helposti vastakkain olevat osapuolet, joissa hyvin äkkiä nimetään syntipukki. Yhteiskunnassamme puhutaan koulukiusaamisesta ja oikein hyvä niin. Mutta kuinka koskaan voimme päästä koulukiusaamisesta, elleivät aikuiset työpaikoilla opi käyttäytymään ihmisiksi ja kohtelemaan toisiaan asiallisesti. Silloin kun kiusaaminen vahingoitti eniten, kaipasin vertaisryhmää, jossa olisi saanut eväitä jaksamiseen. Nyt haluaisin perustaa lähitulevaisuudessa vertaisryhmän tukemaan niitä, jotka tällä hetkellä kamppailevat jaksamisen kanssa työyhteisössä häirinnän takia.  

Yhteiskunnallisella tasolla toivoisin voivani päästä jollakin tavalla tekemään työtä sellaisten palvelupolkujen kehittämisessä, että käytännön tasolla tunnistettaisiin, mitä tarkoittaa eettinen hallinto, millaisia laatuvaatimuksia ja käytännön vaatimuksia asettuu työyhteisölle, jotta se tunnistaisi epäasiallisen kohtelun tilanteet ennen kuin syntynyt kaksi vastakkaista puolta, jotka eivät tilanteen pitkittyessä enää pysty kohtaamaan.    

 

[1] Lähde: Tutkijatohtori, hahmoterapeutti Kirsi Törmi: webinaari ”Epäasiallinen kohtelu taidetyössä” Taiteen edistämiskeskus 12.3.2020

0
1

Medberoende

I En röst åt erfarenhetsexpertisen -projektets blogg berättar Milla om sina tankar och erfarenheter av medberoende. Milla föreläser på erfarenhetsveckans onsdag. Onsdagens tema är beroendets skepnader. Projektet anordnar erfarenhetsveckan i samarbete med Yrkeshögkolan Novia och VAMK. Föreläsningsveckan 25.-28.10 kl. 12-16 består av fyra föreläsningshelheter och ordnas via Zoom. Du hittar mer information och anmälningslänkar här.

 

Den ena kontrollerar, den andra går efter sina egna impulser.

 

Den ena bär för mycket ansvar medan den andra borde lära sig att även ta ansvar för sig själv.

Den ena delar med sig av all sin oro medan den andra lyssnar.

 

Har du svårt att säga nej? Känns det svårt att sätta gränser? Vill du gärna ta hand om andra? Har du svårt att släppa kontrollen?

 

Som medberoende kan jag inte stå stadigt själv, utan jag har ett sjukligt behov av att leva genom andra. Bekräftelsen av andra är så viktig att jag sätter undan mina egna behov, känslor och tankar.

 

Hur är det att leva med tiotal trådar i händerna? Hur tungt är det att ha koll på varenda tråd, veta exakt vad som händer med var och en? Hur är det att leva med kontroll över både sitt och andras liv? Vad kan man göra då ingenting räcker fast man tvångsmässigt försöker göra sitt bästa för att hålla någon annan nykter.

Bakom de flesta medberoenden ligger ett eller flera barndomstrauman till grunden för problematiken. Symptomen av medberoende kan komma fram redan som barn, eller först senare i vuxenlivet. (Högström 2018). Mina första symptom kom fram redan under lågstadiet. Jag försökte vara duktig och hjälpa till där hemma med matlagning och städning, jag var rädd för att mina föräldrar skulle bli besvikna på mig. Jag var rädd för att orsaka mer oro i familjen. Jag observerade min omgivning och försökte hålla alla glada. Jag var rädd för att bli avvisad.

 

Medberoende innebär ofta att man gör personliga uppoffringar för att möta andras behov. (Mindler.) Medberoende är en sjukdom eller ett sjukdomstillstånd, det för mycket tid, energi och livskraft. Eller så var det åtminstone för mig, livet blev mycket lättare då man förstod vad medberoende innebär. En person som är medberoende kan ha en väldigt negativ självbild, känna sig tom om man inte har någon att sköta om och man värderar andras tankar och känslor högre än sina egna. (Mindler & Ljung & Sjöberg.)

 

Första steget för mig var att förstå och acceptera mitt eget beteende. Jag förstod inte att mitt beteende var onormalt, utan det tog länge att förstå att allting handlar om medberoende.

 

Medberoendet var för mig ett inlärt beteende från barndomen. Symptomen blev bara värre då jag växte upp. Jag började kontrollera allt som var möjligt att kontrollera. Mina bröder skulle vara nyktra om min kontroll skulle ha räckt till. Jag ordnade mina kläder så att jag kunde fly på några sekunder om det behövdes, jag kunde inte kasta bort någonting, jag fick gå i duschen bara när jag förtjänade det efter hård träning och till slut började jag även kontrollera vad jag fick äta. Jag hade dåligt självförtroende, jag hade otroligt svårt att lita på någon, jag hade tvångstankar och svårt att komma prata om mina känslor. Jag lyssnade på andras sorg och försökte mitt bästa för att hjälpa till utan att berätta om min egen sorg.

Jag fick mest hjälp genom terapin. Där lärde jag mig säga nej. Jag lärde mig sätta egna gränser och hålla fast i dom. Jag lärde mig att ta avstånd. Jag lärde mig att jag inte behöver ta emot skit som jag inte förtjänar. Jag lärde mig att drömma, jag lärde mig jobba så att drömmarna skulle bli sanna.

 

Som hjälp hade jag också en stödgrupp med andra människor som lider av medberoende. Jag fick se och höra andras synvinklar. När en person från stödgruppen säger rakt ut att något inte är okej, nu beter du dig som en medberoende öppnar det ögonen. Jag läste också många böcker om medberoende och gjorde mycket självgranskning. Så småningom lärde jag mig nya saker om medberoende, mitt eget beteende och varifrån det kommer. Idag lär jag mig fortfarande nya saker om medberoende, men nu känner bättre igen när mitt beteende börjar likna medberoende.

Jag är Michaela ”Milla” Lampinen, 25-årig kvinna från Syd-Österbotten. Jag bloggar som erfarenhetsexpert, som utexaminerats från ÄK:s utbildning på våren 2021. Jag har länge drömt om erfarenhetsexpertis. Jag vill bryta tabun, förmedla hopp och skapa diskussion! Jag vill ge professionella yrkesutövare sån information, som man inte får från skolböcker. Jag blev utexaminerad som sjukskötare 2020. Jag upplever att dessa två områden kompletterar varandra. Jag upplever att det helvete jag genomgått gör mig bättre inom mitt yrke. I framtiden önskar jag att social- och hälsovårdsbranschen skulle använda sig mer av erfarenhetsexpertisen för att utveckla tjänster. Jag är Michaela Lampinen, 25 år. Sjukskötare och erfarenhetsexpert.

0
0

Kuuntele mua kunnolla

Ääni kokemusasiantuntijuudelle -hankkeen blogiin ajatuksiaan ja kokemuksiaan kohtaamisesta jakaa tällä kertaa Emmi. Kohtaaminen on kokemusviikkojen viimeisen luentopäivän aihe. Hanke järjestää kokemusviikot yhteistyössä VAMK:in ja NOVIA:n kanssa jo toista vuotta peräkkäin. Webinaariviikko 25.10.-28.10. (vko 43) klo 12-16 koostuu neljästä luentokokonaisuudesta ja järjestetään Zoom-alustalla. Löydät lisätietoa ilmoittautumislinkkeineen tästä.

Rauhallinen, asiallinen ja siististi pukeutunut nainen. Nämä, ja muut tämänkaltaiset kuvaukset toistuvat kohdallani kymmenissä epikriiseissä. Hakeuduin työterveyteen uupumuksen, ahdistuksen ja itkukohtauksien vuoksi, joten alusta asti oli aika selvää, että kamppailen mielenterveyden ongelmien kanssa. Sen sijaan, että olisi keskitytty kuuntelemaan, keskusteltu ja kyselty, arvioitiin paljon enemmän ulkoista olemusta ja käytöstä. Huomaamatta jäi, että tuon rauhallisen ja asiallisen pinnan alla valtaa piti itsekontrollia vaativa ja itseään piiskaava yksilö. Tuntui unohtuvan, että kuten useat muutkaan sairaudet, eivät myöskään mielenterveyden ongelmat yleensä näy ulospäin. Emmin blogitekstin kuva

Jollen näyttänyt tai käyttäytynyt tarpeeksi ”masentuneesti”, asia nähtiin niin että olin selvästi parantumaan päin. Usein ongelmaksi nousi se, että ammattilaisilla tuli kiire palauttaa minut takaisin toimivaksi osaksi yhteiskuntaa. Lääkäri sen tosin ilmaisi niin, että lyhyt sairasloma ja sen jälkeen vaan ”työvoimatoimiston kortistoon”, ettei pääse liian huonoon kuntoon. Ensimmäinen terapeutti oli samoilla linjoilla. Tosiasiassa tuossa kohdassa tarvitsin vain, että joku pysähtyisi hetkeksi oikeasti kuuntelemaan. Voin jo niin huonosti, että pystyin hädin tuskin pitämään itseni kasassa tavatessani ammattilaisia.

Usean kuukauden jatkuneet huonot kohtaamiset johtivat lopulta tilanteeseen, jossa sulkeuduin ja turhauduin täysin. Koin, että vika oli kokonaan minussa ja ettei minua voisi sen vuoksi kukaan auttaa.  Kärsin jatkuvasta ahdistuksesta ja masennuksesta, ja olin totaalisen uupunut. Kävin yksin läpi tuskaani, johon en kyennyt löytämään mitään helpotusta omillani. Samaan aikaan soimasin itseäni siitä, että olin niin huono ja viallinen. En kokenut olevani itsetuhoinen, mutta tilanteestani oli tullut niin toivoton ja tuskallinen, että uskoin sen lopulta tappavan minut.

Sain kuitenkin parin kuukauden sairasloman, jolloin minun ei tarvinnut tavata lääkäriä. Lopetin myös terapeuttini tapaamisen, sillä jokaisen käynnin jälkeen oloni meni vain huonompaan suuntaan. Minun ei tarvinnut hetkeen todistella kenellekään, että olin masentunut ja ahdistunut. Pystyin keskittymään täysin tilanteeni rauhoittamiseen ja lepäämiseen. Ympäröin itseni ihmisillä, joiden koin parantavan oloani. Ennen tuota sairaslomajaksoa, jouduin usean kuukauden ajan hakemaan sairaslomat pahimmillaan päivittäin, parempina aikoina viikoittain.

Vuosi sen jälkeen, kun olin sairastunut, minut siirrettiin erikoissairaanhoidon puolelle. Uusi lääkärini ja terapeuttini ottivat tilanteeni alusta asti vakavasti ja keskittyivät aidosti kuuntelemaan minua. He osasivat erottaa luonteeni ja ulkoisen olemukseni erillisiksi sairauksistani, joten pystyin rauhassa olemaan oma itseni. Minun ei myöskään tarvinnut pelätä sitä, että avun saanti loppuisi, jos mielenterveyteni ei näkynyt tarpeeksi ulospäin. Paha oloni sai vihdoin validoinnin.

Nyt, kolme vuotta myöhemmin, olen todiste siitä millainen vaikutus hyvällä kohtaamisella voi olla ihmisen elämään. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni parisuhteessa – hyvässä sellaisessa, olen saanut rauhassa työstää traumojani, ja tätä kautta ahdistukseni ja masennukseni ovat helpottuneet huomattavasti. Olen myös löytänyt tieni kokemusasiantuntijuuden pariin, ja toivon tätä kautta pystyväni vaikuttamaan siihen, millaisia kohtaamisia muut tulevat kokemaan.Emmin blogitekstin kuva

Millaista sitten on hyvä kohtaaminen? Omien kokemuksieni perusteella tärkeiksi asioiksi nostaisin aidon kuuntelun, ennakkoluulojen välttelyn ja turvallisen ilmapiirin. Harvoin pystyy vastaantulevasta ihmisestä sanomaan, voiko hän pahoin. Sen vuoksi onkin tärkeää muistaa olla arvioimatta tilannetta liikaa ulkoisen olemuksen perusteella. Masennus, ahdistus, syömishäiriöt, traumat tai muut vastaavat eivät yleensä näytä ulospäin miltään erityiseltä. Moni myös kokee tarpeelliseksi piilottaa merkit omasta pahasta olostaan.

Tuo tarve piilottaa merkit pahasta olosta on myös osaksi syynä siihen, miksi kuuntelu on niin tärkeää. Koska paha olo jyllää ihmisen sisällä ja mielessä, kuuntelu on oikeastaan ainoa tapa ymmärtää tilannetta. Jotta herkistä ja kipeistä asioista puhuminen koetaan turvalliseksi, on vastaanottoon kiinnitettävä huomiota. Turvallinen ilmapiiri ja hyväksyvä kuunteleminen luovat mahdollisuudet onnistuneelle jakamiselle ja tapaamiselle. Tällöin pystytään myös selvittämään, mitä oikeasti tarvitaan tilanteen helpottamiseksi ja korjaamiseksi.

Kuinka mahtavaa olisikaan, jos hyviä kohtaamisia saataisiin lisättyä huomattavasti. Ihmisenä ihmisen kohtaamisen ei luulisi olevan mitään rakettitiedettä. Uskon kenen vaan pystyvän siihen

Blogitekstin on kirjoittanut kokemusasiantuntija Emmi Tynjälä

 

Olen Emmi Tynjälä, jäätelöintoilija, kokemusasiantuntijaopiskelija ja sosionomi. Matkaa eläkkeelle on vielä reippaat 30-vuotta, joten hyvin ehtii vielä tehdä maailmasta paremman paikan. Häpesin ennen mielenterveyden ongelmiani ja pitkään oli sellainen olo, etten sopinut oikein mihinkään. Nyt on hyvä fiilis, kun on löytynyt oma paikka ja tehtävä.

0
5

En berg- och dalbana genom erfarenhetsexpertutbildningen

”…Efter intervjun gick jag till bilen tillsammans med den en av dom som var på intervjun. Vi skildes åt med ett ’…hoppas man kommer in, kanske vi ses igen då’. Och det gjorde vi senare på hösten, på första utbildningsdagen på erfarenhetsexpertutbildningen. 

Jag var riktigt nervös. Jag såg en ledig plats bredvid det bekanta ansiktet från intervjudagen i våras. JagEmma oli koulutuksen alkaessa innostunut, mutta hermostunut. satt mig ner, jag var en av sjutton. Hanna, vår lärare hade oss att välja ut figurer som beskrev oss själva, hur vi är och hur vi känner i just den stunden. Jag valde Hemulen, eftersom jag upplever att jag har lätt för att se det vackra i människor, så som Hemulen ser i sina växter och frimärken men samtidigt är jag rätt flummig. Att välja figurer var ett väldigt smidigt sätt. Man fick välja hur mycket man berättade om sig själv, det var också okej att bara säga ”jag är som Hemulen”.

Jag var nervös för hur det skulle vara att berätta om sina jobbigaste perioder i livet inför en massa okända. Men de kändes inte som okända där. Vi hade en gemenskap i gruppen från början. Alla var där av samma orsak, vi hade gått igenom något svårt, kommit ur det och nu ville vi använda oss av våra erfarenheter, dra nytta av dem. Man behövde inte heller berätta något man inte ville. Hanna gjorde det klart för oss; att man har kanske delar i sitt liv som man aldrig kommer prata om inför folk, och det är ok.  

På den första utbildningsdagen pratade vi egentligen inte alls om vilka erfarenheter vi har i bagaget. Den andra utbildningsgången hade vi s.k. speed-date där man fick berätta kort för en person åt gången. Det kändes tryggt att man tog små, små steg i att öppna upp sig.  

I skrivande stund är utbildningen nästan helt avklarad. Det har varit en berg- och dalbana av känslor, precis som Hanna sa på första utbildningsdagen, att det kommer vara. Ibland kändes det som att man aldrig kommer ha ”det som krävs” för att bli en erfarenhetsexpert. Jag har ännu inte kommit fram till om jag hatar eller älskar att föreläsa. Men den mest förekommande känslan under utbildningen har varit en iver. Att jag hittat ett svar. Något som möjliggör att bli hörd, att kunna påverka. Erfarenhetsexpertrollen har inga tydliga ramar. Man får själv definiera vad den innebär. Något som jag kanske hade önskat mig från mitt sjukskötaryrke men som lite var en besvikelse då jag utexaminerades.

På utbildningen har man fått öva och prova sig fram för att hitta det man är intresserad och bekväm med. Första föredraget var 5 minuter. Sen har man haft olika sorters uppgifter och grupparbeten. Första gångerna vågade jag inte markera trots att jag hade något att säga. Senaste gångerna har jag inte markerat utan bara sagt rakt ut det jag hade att säga. Jag har fått öva min finska. Jag gick nämligen utbildningen på mitt andra modersmål. Jag hade fått göra uppgifterna på svenska, men eftersom jag i framtiden både vill göra uppdrag på svenska och finska, bestämde jag mig att öva under utbildningen att göra allt på finska.  

Utbildningen är inte bara till för att ge oss teoretiska fakta. Den är till för att få oss att växa till erfarenhetsexpert, att få ett brett perspektiv på olika sjukdomar och svåra livssituationer utifrån de andras berättelser, att prova på var ens plats som erfarenhetsexpert är och vilka möjligheterna är.  Koulutuksen aikana kasvaa kokemusasiantuntijan rooliin. Omaa kasvutarinaansa voi seurata kirjoittamalla tuntojaan ylös kasvukirjaan.

Det har gått bra att utföra utbildningen trots dagsjobb som sjukskötare. Det har varit roligt att samlas tisdagskvällar med utbildningsgruppen. 

Coronaviruset har ju påverkat utbildningens gång. Vi har fr.o.m. årsskiftet varit indelade i två grupper. Så jag har inte träffat ena halvan på några månader. Det har varit både på gått och ont. Det blir kanske mera diskussion i en mindre grupp, men diskussionen blir kanske inte lika mångsidig då hälften fattas. Senaste månaden har utbildningen legat på is. Dimissionen, som skulle vara i mars har skjutits upp till juni. Under tiden har vi en gång i veckan träffats via Teams och diskuterat olika ämnen.  

Trots att allting skjutits fram och utbildningen drar ut på tiden, så är jag och mina klasskamrater överens om att det var bäst så. Vi kör hellre live sen när det är möjligt. Man lär sig bättre så. Vi har kommit överens om detta i gruppen tillsammans med Hanna. Det är en speciell värld just nu, och den har påverkat vår utbildning. Jag tycker dock det är fint att det alltid har frågats vad vi som studerande tycker är bäst.  

Det du nyss läst är min utbildnings resa, min resa till att bli en erfarenhetsexpert. Den resan har just börjat. Det finns oändliga möjligheter. Jag började utbildningen som en vilsen sjukskötare. Och nu jobbar jag med ett av mina drömjobb här på projektet. Erfarenhetsexpertverksamheten har knappt kommit igång ännu tror jag, men det känns som att det kommer bli något riktigt, riktigt stort. Det kommer vara roligt att gå tillbaka och läsa den här texten, som jag skrivit som erfarenhetsexpertstuderande, om tio år.  

 

Blogitekstin on kirjoittanut Emma Geisor. Hän työskentelee Ääni kokemusasiantuntijuudelle -hankkeessa hanketyöntekijänä ja valmistuu kokemusasiantuntijaksi kesällä 2021.Jag heter Emma Geisor och jag skriver i denna blogg ur ÄK-projektets projektarbetares roll. Min resa till att bli en erfarenhetsexpert började egentligen redan då jag mådde som sämst. Då jag nu som då fick hopp om tillfrisknande och en framtid tänkte jag att jag någon dag kommer ha nytta och kunna använda mig av mina erfarenheter. Våren 2020 sökte jag och kom in på erfarenhetsexpertutbildningen. Mars 2021 har jag börjat jobba inom projektet.  

Jag är även en sjukskötare sedan 2018, och har jobbat tidigare inom missbrukarvård. Sjukskötarbakgrunden är till stor nytta då jag har flera olika synvinklar på social- och hälsovården. Jag upplever att man genom erfarenhetsexpertisen kan påverka och utveckla de brister man märkte i olika tjänster som klient, men också som vårdare. 

 

0
1

Hur var det att söka till erfarenhetsexpertutbildningen för ett år sen?

Varje gång jag hade en gnista av hopp om att tillfriskna under min sjukdomsperiod, så tänkte jag för mig själv att jag en dag ska använda mig av mina erfarenheter för att hjälpa andra.  

Det var slutet av sommaren 2020 och jag hade tillsammans med min terapeut kommit fram till att vi var färdiga, att jag inte längre fick något ut av våra samtal. Då visste jag att det var dags att påbörja något nytt, men vad?  

I mitt yrke som sjukskötare delade jag ut broschyrer där det stod ”Ääni kokemusasiantuntijuudelle – En röst åt erfarenhetsexpertisen” och att ansökningsperioden är i gång. Jag lade ner en broschyr i min egen väska.  

Väl hemma plockade jag fram broschyren och gick in på hemsidan som den hänvisade till. Jag öppnade ansökningsblanketten, sparade den på min dator, och där blev den orörd. Jag tänkte att jag knappast skulle komma in, för min erfarenhet består av ångest, utmattning och ätstörda problem. Ingen lång medicinlista eller diagnoslista. Inga självmordsförsök eller vårddygn på psykiatriska avdelningar. Endast vanlig tonårsproblematik. Vem har inte haft ångest till exempel?

Några veckor senare fick jag syn på broschyren igen då jag städade skrivbordet. Ansökningstiden skulle ta slut om någon dag.  

Jag lade ifrån mig allt jag hade, avbröt städningen och satt mig vid datorn. Jag fyllde i ansökningsblanketten, endast med franska sträck, det skulle gå snabbt. Lämnade in blanketten. Det var gjort nu.

Ca. en månad senare blev jag uppringd av projektkoordinatorn Hanna. Hon sa att dom gärna skulle höra mer om mig på en intervju. Jag fick ett mejl med information, tid och datum, samt en artikel jag skulle läsa innan intervjun.  

Intervjun ägde rum i en kantin, det var soligt, eller kanske det regnade? Jag var nervös. Jag kom i tid och i aulan satt en okänd person. Hon frågade blygt om jag också var på väg till intervjun. Vi klickade direkt och berättade kort om oss själva, våra erfarenheter och varför vi ville bli erfarenhetsexperter. Tänk att man bara sådär berättade om det jobbigaste man varit med om i hela sitt liv, åt någon man aldrig sett förr. Men det kändes så naturligt. Nervositeten lättade. Vi blev inkallade i kantin.  

Under intervjun satt vi fyra, som hade sökt till utbildningen, och pratade om olika ämnen och frågor som dom fyra intervjuledarna ställde. Det kändes faktiskt riktigt naturligt och vi fick ett bra flyt i diskussionen.   

Efter intervjun gick jag till bilen tillsammans med den en av dom som var på intervjun. Vi skildes åt med ett ”…hoppas man kommer in, kanske vi ses igen då”. Och det gjorde vi senare på hösten, på första utbildningsdagen på erfarenhetsexpertutbildningen.  

 

Blogitekstin on kirjoittanut Emma Geisor. Hän työskentelee Ääni kokemusasiantuntijuudelle -hankkeessa hanketyöntekijänä ja valmistuu kokemusasiantuntijaksi kesällä 2021.Jag heter Emma Geisor och jag skriver i denna blogg ur ÄK-projektets projektarbetares roll. Min resa till att bli en erfarenhetsexpert började egentligen redan då jag mådde som sämst. Då jag nu som då fick hopp om tillfrisknande och en framtid tänkte jag att jag någon dag kommer ha nytta och kunna använda mig av mina erfarenheter. Våren 2020 sökte jag och kom in på erfarenhetsexpertutbildningen. Mars 2021 har jag börjat jobba inom projektet.  

Jag är även en sjukskötare sedan 2018, och har jobbat tidigare inom missbrukarvård. Sjukskötarbakgrunden är till stor nytta då jag har flera olika synvinklar på social- och hälsovården. Jag upplever att man genom erfarenhetsexpertisen kan påverka och utveckla de brister man märkte i olika tjänster som klient, men också som vårdare. 

0
1