Hain ÄK-hankkeen KAT-koulutukseen sillä, että minulla on laaja kokemus millaista on elää päihdeperheessä, missä muut lapset ovat narkomaaneja. Meidän perheessä huumehelvetti alkoi minun syntymävuonna, kun vanhempi isoveli aloitti päihteiden käytön kannabiksella. Myöhemmin myös toinen veli aloitti kannabiksen polton. Molemmat 13-vuoden iässä. Myöhemmin mukaan astui muita huumeita, lääkkeiden väärinkäyttöä ja lopulta suonensisäiset huumeet. Jo varhaisessa vaiheessa mukaan astui rikollisuus ja sittemmin myös ensimmäinen ja toinen vankeustuomio. En tiedä mitään normaalista perhe-elämästä, tai tämä on minun normaali.
Koulutuksen edetessä kasvoi ymmärrys siitä, mitä muutakin kokemusasiantuntijuutta omaan. Minulla itsellä on diagnosoitu jo varhaisessa iässä ADHD. Minua on koulukiusattu. Minulla on todettu sydänvika. Olen kärsinyt masennuksesta ja syömishäiriöstä. Pitkän terapia jakson myötä minulla todettiin myös vaativa- ja epävakaa persoonallisuushäiriö.
Tässä bloggauksessa päätin kuitenkin keskittyä aiheeseen itsetunto, mikä on kokenut varmasti suurimman kolauksen lapsuuden- ja nuoruuden aikana. Itsetunto tarkoittaa omanarvontuntoa. Sitä, millaisena yksilö kokee omat arvot ja miten itse itseään arvostaa. Olenko minä hyvä? Olenko minä arvokas? Olenko minä hyväksytty sellaisena kuin olen? Koenko olevani riittävä juuri sellaisena kuin minä olen?
Lapsena koin kyllä olleeni kaikesta huolimatta rakastettu. Sain syleilyä ja minulle sanottiin, että minua rakastetaan. Minulle mahdollistettiin kaikki mahdolliset urheilulajit. Koskaan ei sanottu, että rahat eivät riitä viidenteen lajiin, urheilu ja harrastaminen oli minulle henkireikä. Sen aikaa kun olin harjoituksissa sain ajatukset pois kotona vallitsevasta huumemaailmasta.
Jäin kuitenkin helposti veljieni varjoon. Astuin mieluusti taka-alalle ja pysyttelin näkymättömänä. Yli suoritin koulussa ja urheilussa, jotta minut huomattaisiin sitä kautta. Siivosin usein kotona koulupäivän päätteeksi, koska ajattelin sen ilahduttavan äitiä ja isää.
Rakastin juhlia ja sukulaisten näkemistä. Monesti kuitenkin kävi niin, että juhlapyhinä ja syntymäpäivinä veljet olivat valokeilassa. Lapsena oon aina ollut jouluihminen ja joulurauha oli monena jouluna toivelistalla. Joka kerta asetin suuret odotukset joululle ja synttäreille, mutta lähes joka kerta jouduin myös pettymään. Myöhemmin pelkkä ajatus perhejuhlasta sai meidän perheen ahdistumaan, koska silloin tiedettiin, että jotain pahaa tulee tapahtumaan ja niin kävi usein. Minun onnekseni isovanhemmat asuivat muutaman korttelin päässä. Sinne karkasin monesti, kun tilanne alkoi kotona ahdistamaan. Siellä sain olla keskipisteenä, isovanhemmat keskittyivät kuuntelemaan minun kuulumisiani. Fammulla oli tarkka silmä, hän huomasi aina jos jokin oli minulla pielessä.
Yläasteella omanarvontunto koki suurimman kolahduksen. Tunsin etten ole mitään, en ole minkään arvoinen. En riittänyt mihinkään. En kokenut ansaitsevani elää. Hetken jo mietin aloittavani päihteet, sillä ajattelin että minusta tulisi silloin yhtä arvokas kuin veljistäni. Satutin itseäni fyysisesti. Koin olevani lihava. Sairastuin ylikuntoon ja jouduin pitää taukoa treenaamisesta. Rankaisin itseäni lopettamalla syömisen, sillä eihän ihminen joka ei urheile kahta kertaa päivässä ansaitse omenan puolikastakaan. Koulussa alettiin kiusata koska vaihdoin jalkapalloseuraa ja varmaan myös osaksi syömishäiriön takia ja osaksi veljien takia. Kiusaaminen oli sekä henkistä että fyysistä. Se söi tietenkin itsetuntoa entisestään. Menetin luottamuksen kaikkiin ystäviin. Sain paniikkikohtauksia koulussa, kun olisi pitänyt olla sosiaalinen. Laulukokeesta seiskaluokalla näen edelleen painajaisia. Kouluunmeno ahdisti, enkä lopulta halunnut käydä siellä ollenkaan.
En ole koskaan ollut sellainen ihminen joka isossa ryhmässä uskaltaa sanoa omia mielipiteitään. Enkä varsinkaan pitämään niistä kiinni. Jos joku oli eri mieltä, vastasin usein että aivan totta, en ajatellutkaan noin, olet oikeassa. En ole koskaan uskaltanut viitata tunnilla, sillä mitä jos vastaan väärin? Kokeessa kun mietin kahta eri vastausvaihtoehtoa, jätin aina vastauksen kokonaan tyhjäksi. Mietin mitä opettajakin minusta ajattelee jos vastaan väärin, tai vain puoliksi oikein? Vielä ammattikorkeassa kamppailin saman ongelman kanssa, siellä ei vain voinut jättää vastausta tyhjäksi, sillä jokaisesta tehtävästä piti saada vähintään 50% oikein.
Miten olen kasvattanut itseäni? Miten olen oppinut asettamaan itseni etusijalle? Suurin apu on ehdottomasti ollut terapia ja terapeutti joka ymmärtää päihde maailmasta ja siitä, mitä olen elämässäni kokenut. Reilu kymmenen vuotta elämästäni olen käynyt enemmän tai vähemmän terapiassa. Joskus kerran kuukaudessa, pahoin aikoina kolmesti viikossa. Olen sairastanut useamman masennusjakson.
Selasin vanhoja kirjoituksia, syyskuussa 2015 olin kirjoittanut seuraavan tekstin ‘’Mä olen menettänyt mulle läheisen ihmisen. Se ei ole kuollut, se vain valitsi huumeet perheen edelle. Mä olen päättänyt ettei mun tarvitse enään ottaa vastaan yhtään paskaa keneltäkään. Jos joku haluaa pilata elämänsä liiallisella juhlimisella tai huumeilla niin olehyvä!’’ Tämä oli ehdottomasti ensimmäinen askel. Ymmärrys siitä, että minun ei tarvitse hyväksyä kaikkea. Tämän postauksen jälkeen olen ruvennut keskittymään omaan hyvinvointiin ja omaan elämään. Voitin facebookin kautta liput Jutan voima kiertueelle, koin että se oli viesti ylemmältä taholta. Ostin Jutan kirjan, missä oli tehtävä omien tavoitteiden asettamisesta ja niiden saavuttamisesta.
Asetin itselleni tavoitetta mitä haluan elämältäni. Haluan olla onnellinen, haluan hyvän ammatin, haluan perustaa perheen ja mennä naimisiin ihmisen kanssa joka rakastaa minua sellaisen kuin olen. Seuraavaksi mietin, että miten minä tämän saavutan? Eräs viisas terapeutti sanoi kerran ‘’Jos joku ottaa sulta enemmän kuin antaa, niin silloin sun kannattaa miettiä kaksi kertaa, että onko se hyväksi sulle.’’ Viimeisessä vaiheessa mietin omia elämänarvoja, sellaisia jotka tukevat tavoitteisiin pääsyä. Arvoiksi nousi perhe, työ, hyvä tulevaisuus ja rakkaus. Tästä tein taulun oman huoneen seinälle. Kun vastaan tuli haasteita, jotka tavalla tai toisella vaikutti minun hyvinvointiini menin taululle ja muistelin mitä itseni kanssa olin sopinut.
Samaan aikaa päätin parisuhteen, mikä vei enemmän kuin antoi. Seuraavasta veljen antamasta tappouhkauksesta nostin kädet pystyyn ja tein rikosilmoituksen, hain myös lähestymiskieltoa. Miksi minun pitäisi hyväksyä veljeltä sellaista kohtelua? Eihän hänkään ajattele ettei omaa pikkusiskoaan voi uhkailla. Panostin kaverisuhteisiin ja opiskeluun. Myöhemmin päätin vielä muuttaa toiselle paikkakunnalle, kauemmaksi oravanpyörästä jossa niin kauan elin.
Kaverit, jotka olen saanut aikuisiällä ei varmaan tunnistaisi minua samaksi ihmiseksi. Olen nykyään melko itsevarma, en ajattele miltä näytän, enkä varsinkaan yritä ketään miellyttää ulkonäölläni. Minulla on haasteita ystävyyssuhteiden rakentamisessa. Luottamus on vaikea saada ja sen voi helposti menettää. Puhun taustoista avoimesti, sillä ne ovat osa minua halusin tai en. Ajattelen joissakin asioissa edelleen mitä muut minusta ajattelee, mutta huomattavasti vähemmän kuin ennen. Uskallan ilmaista mielipiteeni ja sanoa asioissa vastaan. Tässä ollut suuri apu jääräpäisistä ystävistä ja avopuolisosta. Tänä Päivänä uskallan toteuttaa itseäni, uskallan unelmoida ja uskallan sanoa ei.
Michaela Lampinen, kokemusasiantuntija
Olen Michaela “Milla” Lampinen, 25-vuotias nainen Etelä-Pohjanmaalta. Kirjoitan ÄK-hankkeen koulutuksesta keväällä 2021 valmistuneena kokemusasiantuntijana. Olen pitkään haaveillut kokemusasiantuntijuudesta. Haluan rikkoa tabuja, luoda toivoa ja käynnistää keskustelua! Haluan tuoda ammattilaisille sellaista tietoa, mitä koulun kirjat eivät tarjoa. Valmistuin sairaanhoitajaksi keväällä 2020. Koen näiden kahden osa-alueen täydentävän toisiaan. Koen että kokemani helvetti tekee minusta paremman työntekijän ammatissani. Tulevaisuudessa toivon, että sosiaali- ja terveysalalla käytettäisiin yhä enemmän kokemusasiantuntijoita palveluiden kehittämiseen.
