Tuletko vastaan?

Ääni kokemusasiantuntijuudelle -hankkeen blogiin ajatuksiaan ja kokemuksiaan kohtaamisesta jakaa tällä kertaa Raija. Kohtaaminen on kokemusviikkojen viimeisen luentopäivän aihe. Hanke järjestää kokemusviikot yhteistyössä VAMK:in ja NOVIA:n kanssa jo toista vuotta peräkkäin. Webinaariviikko 25.10.-28.10. (vko 43) klo 12-16 koostuu neljästä luentokokonaisuudesta ja järjestetään Zoom-alustalla. Löydät lisätietoa ilmoittautumislinkkeineen tästä.

 

Kun toinen ihminen katsoo sinua silmiin. Eikö vain tulekin tunne, että hän näkee sinut ja kuulee sinua. Jos hän keskustelussa katsoo ohi, vilkuilee ikkunasta ulos tai jopa samaan aikaan lukee jotakin, hän ei näe eikä kuule sinua. Hän voi ”teknisesti” kuulla sinua, mutta se ihminen, joka sinussa puhuu, jää häneltä kohtaamatta.

Nykysuomen sanakirjan mukaan ”kohdata” tarkoittaa ” tavata (vastakkain tullen)”. Kohdata – sanan alkuperäinen merkitys lähtee sanasta, kohta, paikka. Siis kohtaaminen ja vastaan tuleminen merkitsevät samaa ja ovat kummankin osapuolen vastuulla. Toisella voi olla pidempi matka paikkaan kuin toisella, mutta silti: kummankin on tultava, jotta voitaisiin kohdata. Kun odotamme mieluista vierasta, leivomme etukäteen, siivoamme ja saatamme mennä häntä vastaan rautatieasemalle, lentokentälle, joka tapauksessa ovelle. Tai tapaamme kahvilassa, jolloin kumpikin voi jättää ”yksityisyyttään kotiin”.  Ja tuo toinen on tehnyt saman, pakannut matkalaukun, ostanut liput tai joka tapauksessa kulkenut matkan kahvilaan.

Valmistaudumme kohtaamiseen jollakin tavalla. Ellemme valmistaudu saatamme ”törmätä” toiseen. Sekä kadulla että elämässä muuten. Se, mikä törmäämisessä syntyy, on sattumanvaraista, voi syntyä suuri ilo yllätyksestä tai riita tai voi jopa lyödä päänsä, kun toinen on yhtä ”kovapäinen” kuin itse olen, tai vielä pahempaa, riippuen siitä, mikä on mielentila.

Voi olla myös hyvin syvää kohtaamista. Toisen ihmisen tunnistaa, ”synkkaa heti”, tai jopa rakastuu. Ne, jotka puhuvat ja kirjoittavat rakastumisesta, sanovat, että rakastuminen/ihastuminen menee ohi kahdessa vuodessa – ja sitä mahdollisesti seuraa syvä kiintymys ja todella syvä rakkaus, ja joka tapauksessa suhde tulee tilaan, jossa sitä on hoidettava, on siis kohdattava tuo toinen arjessa, uudelleen, uudelleen ja uudelleen. Sanovat, että ihminen ihastuu, rakastuu toiseen, koska toisessa on sellaista, jota tahtoisi olevan itsessään, että se toinen on ikään kuin peili. Peili, jossa peilautuu jotakin, mitä tavoittelen, joka on hyvää ja kaunista ja totta.

Entä sitten, kun ei tule nähdyksi eikä kuulluksi. Lapsuudessa peilimme ovat vanhemmat ja koko se ympäristö, jossa elämme. Aikuisuudessa peilit muuttuvat, niitä löytyy yhä kauempaa, ja voipa se lopulta olla koko ympäröivä maailma, sen tilanne, tilamme. Entä jos meillä ei ole oikeaa peiliä, ihmistä, ystävää, lähimmäistä, josta peilautuisi meille se meidän tosi itsemme.

Tove Jahnssonin tarina ”Näkymätön lapsi” on kaikille tuttu. Tarinan lopussa Ninni tulee näkyväksi.

Hermanni Hyytiälän vaimo menehtyi syöpään ja hän jäi leskeksi ja neljän lapsen yksinhuoltajaksi. Hyytiälä sai sairaalasta käsiinsä vain vaimonsa kuolintodistuksen. Hyytiälä oli sillä tavalla onnekas, että hänellä oli isä, joka auttoi ensimmäisenä ja neuvoi poikaansa olemaan yhteydessä hautaustoimistoon ja siksi, että hän oli ”perusterve” ja jaksoi kolkutella eri ovilla ja luukuilla. Viimein hän onnistui saamaan Jyväskylän kaupungilta apua.  Hänet palkittiin vuoden isänä vuonna 2019. ” Kun ihminen on heikoimmillaan ja väsynein, avun hakeminen ja tunnistaminen on vaikeaa. Kun minulla oli suurin hätä, ei ollut mitään tahoa, joka olisi auttanut etsimään oikeita palveluja. ”Hyytiälä soitteli, kyseli, selvitteli sekä kolkutteli lukemattomia kertoja monien eri tahojen ovia. – Piti vain itse jaksaa mennä “eri luukuille” ja vaatia apua. Jäi tunne, että hyvinvointivaltio on olemassa, jos ihminen on hyvinvoiva, hän kertoo. Selvittyään surusta arjessa eteenpäin hän löysi ”häiriökysynnän” käsitteen. Häiriökysynnässä on kyse siitä, että asiakas ei saa ollenkaan palvelua, saa väärää palvelua tai saa ainoastaan osittaista palvelua. Nyt Hyytiälä kehittää toimintamallia, jossa ”Perusajatuksena on, että asiakas kohdataan omassa elämäntilanteessaan. Kyse ei ole vain asioiden tehokkaasta tuottamisesta, vaan erityisesti vuorovaikutuksellisesta kyvykkyydestä kohdata asiakkaan yksilöllinen tarve kulloisessakin tilanteessa”.

Vuorovaikutuksellinen.  Kyvykkyys. Kohdata. Asiakas.

Uuden ns. polyvagaalisen teoria teorian mukaan meillä on hermostossamme kolme tilaa 1) Sosiaalisen liittymisen tila = ihmisen kehittynein osa, 2) Astetta alkukantaisempi tila: taistele tai pakene ja 3) alkukantaisin osa, joka ilmenee lamaantumisena ja alivireytenä, tila, joka suojelee elämää. Kun koemme, että ympäristössä on uhkaa tai koemme, että vaaditaan liikaa, painostetaan, uhataan, syntyy vaistonvaraisesti puolustautumisen tila, sydän sykkii kiivaammin, hengitys kiihtyy, samaan aikaan ajattelu sumenee – evolutionaalisesti alempi osa aktivoituu, ja alan joko taistella tai lähden pois. Ellei tämä toimi, otamme käyttöön alistumisen tilan, oma terve puolustautuminen lamaantuu. Tämä on ns. ”vanhin kortti”, kun tuntuu, että elämää täytyy näin puolustaa[1].

Kun puolustautumisen tila kestää pitkään, lapsuudesta saakka, meistä tulee näkymättömiä. Meidän kehomme muistaa, se suojaa meitä kaikelta kosketukselta, lähestymiseltä ja puhuttelulta. Lopulta mikään ei enää kosketa, ei kiinnosta, ei innosta, ei saa toimimaan. En pääse ulos rautahaarniskastani, en enää edes halua ulos, ilta illan jälkeen uppoudun tv-sarjaan, syömiseen, viinilasiin, pakonomaiseen treenaamiseen, juoksen kolme vuotta niin kuin Forest Camp.

Tove Jahnssonin tarinassa Ninni suuttuu ja puree Muumi-papan häntää, kun luulee tämän työntävän Muumi-mamman laiturilta. Muumi-perheen lämpö, rakkaus ja alituinen läsnäolo loi lopulta ympäristön, jonka Ninni koki niin turvalliseksi, että hän uskalsi ilmaista olevansa eri mieltä, uskalsi suuttua ja muotoilla kokemuksen: Minua eikä Muumi-mammaa ei saa kohdella huonosti. Jokaisella, myös minulla on oikeus tulla arvostetuksi omana itsenäni. Varmasti sydän sykki kiivaammin ja hengitys kiihtyi, mutta vain niin paljon, että uskalsi. Kun on tarpeeksi juossut tai itkenyt, tulee parhaassa tapauksessa tilaan, jossa voi tulla kohdatuksi/ja kykenee itse kohtaamaan.

Ennen kokemusasiantuntijakoulutusta oli minä ja työpaikkakiusaaminen. Kun puhuin itseeni kohdistuvasta mobbauksesta, puhuin siitä kuin se olisi tapahtunut jollekin toiselle. Nyt se kokemus on minussa. Nyt puhun itsestäni, kun puhun alistamisen ja henkisen väkivallan prosessista. “Wir sind auch was wir verloren haben” sanoo Nicolas Perras elokuvastaan Koirat: ”Olemme myös sitä, minkä olemme menettäneet”. Menetin terveyteni, sosiaalisen toimivuuteni, työyhteisöni, vuosia, aikaa ja energiaa. Olisin voinut, lukea, tutkia, kirjoittaa, purjehtia, matkustaa ja elää täyttä elämää niiden kanssa, jotka olivat lähellä, joita kuitenkin oli. Lähellä.

Miten alaspainavasta, mitätöivästä ja rikkovasta kokemuksesta, haavoista tuleekin rikkaus. Se tapahtuu silloin, kun haavat tulevat nähdyksi, kun kokemukseni elettynä elämänä, haavoina ja kipuna, on tullut lääkityksi sosiaalisella pääomalla, läsnäololla, ymmärryksellä ja hyväksynnällä. Kun minua on tultu vastaan. Eräänä elokuun aamuna, ohra oli kypsää ja sen kullankeltainen väri loisti. Vastaantulevan silmissä.

 

Olen Raija Nummijärvi, valmistuin kokemusasiantuntijaksi kesäkuussa. Olen hyvin kiitollinen koulutukselle, sillä se auttoi minua katsomaan pitkää lähes kaksivuosikymmentä kestänyttä työpaikkakiusaamista, mobbausta, kauempaa, objektiivisemmin. Koen, että olen tavallaan ”tullut kaapista”, työpaikkakiusaaminen on edelleen monella tapaa tabu, siitä on vaikea puhua työpaikalla, kun ei halua tulla ”leimatuksi” ja joka tapauksessa, jos siitä alkaa puhua, syntyy helposti vastakkain olevat osapuolet, joissa hyvin äkkiä nimetään syntipukki. Yhteiskunnassamme puhutaan koulukiusaamisesta ja oikein hyvä niin. Mutta kuinka koskaan voimme päästä koulukiusaamisesta, elleivät aikuiset työpaikoilla opi käyttäytymään ihmisiksi ja kohtelemaan toisiaan asiallisesti. Silloin kun kiusaaminen vahingoitti eniten, kaipasin vertaisryhmää, jossa olisi saanut eväitä jaksamiseen. Nyt haluaisin perustaa lähitulevaisuudessa vertaisryhmän tukemaan niitä, jotka tällä hetkellä kamppailevat jaksamisen kanssa työyhteisössä häirinnän takia.  

Yhteiskunnallisella tasolla toivoisin voivani päästä jollakin tavalla tekemään työtä sellaisten palvelupolkujen kehittämisessä, että käytännön tasolla tunnistettaisiin, mitä tarkoittaa eettinen hallinto, millaisia laatuvaatimuksia ja käytännön vaatimuksia asettuu työyhteisölle, jotta se tunnistaisi epäasiallisen kohtelun tilanteet ennen kuin syntynyt kaksi vastakkaista puolta, jotka eivät tilanteen pitkittyessä enää pysty kohtaamaan.    

 

[1] Lähde: Tutkijatohtori, hahmoterapeutti Kirsi Törmi: webinaari ”Epäasiallinen kohtelu taidetyössä” Taiteen edistämiskeskus 12.3.2020

0
1

Medberoende

I En röst åt erfarenhetsexpertisen -projektets blogg berättar Milla om sina tankar och erfarenheter av medberoende. Milla föreläser på erfarenhetsveckans onsdag. Onsdagens tema är beroendets skepnader. Projektet anordnar erfarenhetsveckan i samarbete med Yrkeshögkolan Novia och VAMK. Föreläsningsveckan 25.-28.10 kl. 12-16 består av fyra föreläsningshelheter och ordnas via Zoom. Du hittar mer information och anmälningslänkar här.

 

Den ena kontrollerar, den andra går efter sina egna impulser.

 

Den ena bär för mycket ansvar medan den andra borde lära sig att även ta ansvar för sig själv.

Den ena delar med sig av all sin oro medan den andra lyssnar.

 

Har du svårt att säga nej? Känns det svårt att sätta gränser? Vill du gärna ta hand om andra? Har du svårt att släppa kontrollen?

 

Som medberoende kan jag inte stå stadigt själv, utan jag har ett sjukligt behov av att leva genom andra. Bekräftelsen av andra är så viktig att jag sätter undan mina egna behov, känslor och tankar.

 

Hur är det att leva med tiotal trådar i händerna? Hur tungt är det att ha koll på varenda tråd, veta exakt vad som händer med var och en? Hur är det att leva med kontroll över både sitt och andras liv? Vad kan man göra då ingenting räcker fast man tvångsmässigt försöker göra sitt bästa för att hålla någon annan nykter.

Bakom de flesta medberoenden ligger ett eller flera barndomstrauman till grunden för problematiken. Symptomen av medberoende kan komma fram redan som barn, eller först senare i vuxenlivet. (Högström 2018). Mina första symptom kom fram redan under lågstadiet. Jag försökte vara duktig och hjälpa till där hemma med matlagning och städning, jag var rädd för att mina föräldrar skulle bli besvikna på mig. Jag var rädd för att orsaka mer oro i familjen. Jag observerade min omgivning och försökte hålla alla glada. Jag var rädd för att bli avvisad.

 

Medberoende innebär ofta att man gör personliga uppoffringar för att möta andras behov. (Mindler.) Medberoende är en sjukdom eller ett sjukdomstillstånd, det för mycket tid, energi och livskraft. Eller så var det åtminstone för mig, livet blev mycket lättare då man förstod vad medberoende innebär. En person som är medberoende kan ha en väldigt negativ självbild, känna sig tom om man inte har någon att sköta om och man värderar andras tankar och känslor högre än sina egna. (Mindler & Ljung & Sjöberg.)

 

Första steget för mig var att förstå och acceptera mitt eget beteende. Jag förstod inte att mitt beteende var onormalt, utan det tog länge att förstå att allting handlar om medberoende.

 

Medberoendet var för mig ett inlärt beteende från barndomen. Symptomen blev bara värre då jag växte upp. Jag började kontrollera allt som var möjligt att kontrollera. Mina bröder skulle vara nyktra om min kontroll skulle ha räckt till. Jag ordnade mina kläder så att jag kunde fly på några sekunder om det behövdes, jag kunde inte kasta bort någonting, jag fick gå i duschen bara när jag förtjänade det efter hård träning och till slut började jag även kontrollera vad jag fick äta. Jag hade dåligt självförtroende, jag hade otroligt svårt att lita på någon, jag hade tvångstankar och svårt att komma prata om mina känslor. Jag lyssnade på andras sorg och försökte mitt bästa för att hjälpa till utan att berätta om min egen sorg.

Jag fick mest hjälp genom terapin. Där lärde jag mig säga nej. Jag lärde mig sätta egna gränser och hålla fast i dom. Jag lärde mig att ta avstånd. Jag lärde mig att jag inte behöver ta emot skit som jag inte förtjänar. Jag lärde mig att drömma, jag lärde mig jobba så att drömmarna skulle bli sanna.

 

Som hjälp hade jag också en stödgrupp med andra människor som lider av medberoende. Jag fick se och höra andras synvinklar. När en person från stödgruppen säger rakt ut att något inte är okej, nu beter du dig som en medberoende öppnar det ögonen. Jag läste också många böcker om medberoende och gjorde mycket självgranskning. Så småningom lärde jag mig nya saker om medberoende, mitt eget beteende och varifrån det kommer. Idag lär jag mig fortfarande nya saker om medberoende, men nu känner bättre igen när mitt beteende börjar likna medberoende.

Jag är Michaela ”Milla” Lampinen, 25-årig kvinna från Syd-Österbotten. Jag bloggar som erfarenhetsexpert, som utexaminerats från ÄK:s utbildning på våren 2021. Jag har länge drömt om erfarenhetsexpertis. Jag vill bryta tabun, förmedla hopp och skapa diskussion! Jag vill ge professionella yrkesutövare sån information, som man inte får från skolböcker. Jag blev utexaminerad som sjukskötare 2020. Jag upplever att dessa två områden kompletterar varandra. Jag upplever att det helvete jag genomgått gör mig bättre inom mitt yrke. I framtiden önskar jag att social- och hälsovårdsbranschen skulle använda sig mer av erfarenhetsexpertisen för att utveckla tjänster. Jag är Michaela Lampinen, 25 år. Sjukskötare och erfarenhetsexpert.

0
0

Kehittämistä vai kehittymistä?

Ääni kokemusasiantuntijuudelle -hankkeen blogiin ajatuksiaan ja kokemuksiaan palvelujärjestelmän kehittämisestä jakaa tällä kertaa Hanna-Leena. Hanna-Leena luennoi kokemusviikkojen maanantaina. Maanantain teemana on palvelujärjestelmä. Hanke järjestää kokemusviikot yhteistyössä VAMK:in ja NOVIA:n kanssa jo toista vuotta peräkkäin. Webinaariviikko 25.10.-28.10. (vko 43) klo 12-16 koostuu neljästä luentokokonaisuudesta ja järjestetään Zoom-alustalla. Löydät lisätietoa ilmoittautumislinkkeineen tästä.

Ääni kokemusasiantuntijuudelle -hankkeen Kokemusviikon kehittämisteemasta nousi mieleeni moniakin asioita ja ajatuksia. Miten, mitä ja miksi kehitämme? Mitä kehittäminen sitten oikein on ja mitä se pitää sisällään? Kehittäminen kuulostaa ja usein se mielletäänkin jotenkin hienoksi, vaikeaksikin tehtäväksi ja tavaksi toimia, joka edellyttää erilaisia taitoja ja ominaisuuksia. Kehittäminen kuulostaa sellaiselta, kuin se olisi jotain ulkopuolella meistä, työstämme, arjestamme ja elämästämme.

Perinteisesti kehittäminen nähdään olemassa olevien ongelmien ja pulmien ratkaisemisena. Sekä uusien asioiden, menetelmien, käytäntöjen ja toimintatapojen ideoimisena. Parannetaan siis vanhaa tai luodaan ja ideoidaan uutta.

Kehittäminen näyttäytyy mekaanisena ja konemaisena, se on usein sidottu aikaan, paikkaan ja tilanteeseen, jolloin odotetaan kehittymistä ja muutoksia tapahtuvan. Huomio usein keskittyy tiettyyn asiaan tai tapaan tehdä. Kenties tällöin jää kokonaisuus hahmottamatta, miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ulkoistetaanko tässä samalla kehittäminen omaksi irralliseksi osakseen ja toiminnokseen? Usein kokemusasiantuntijat kutsutaan kehittämistehtäviin, mutta miten olla kehittämässä, jos olet tavallaan ulkopuolella, etkä sisällä systeemissä ja yhteydessä kehitettävään asiaan muutoin kuin oman kokemuksen tai osaamisen kautta? Miten olla kehittämässä olematta osa toteutusta tai kokonaisuutta? Voisiko kehittäminen olla osa jokapäiväistä työtämme ollessamme vuorovaikutuksessa ja toimiessamme toistemme kanssa?

Usein luettelemme missä kaikessa olemme olleet mukana. Millaisia malleja ja toimintoja olemme olleet kehittämässä ja ideoimassa. Se on monesti jokin konkreettinen asia tai tuotos. Mitä muuta kehittäessä tapahtuu kuin varsinainen tulos, idea tai uusi suunta? Pohdin sitä, voisiko kehittämisen sijaan käyttääkin sanaa kehittyminen, jolloin lopputulemat ja erilaiset tulokset olisivatkin niin sanotusti sivujuonne.

Kehittymistä tapahtuu kokemusten ja oppimisen kautta. Yhdessä tekemällä, havainnoimalla, yhdistämällä asioita toisiinsa uudella tavalla, vuorovaikutuksessa ja dialogissa, yhteisellä ajattelulla ja ymmärryksellä, erilaisten näkökulmien kautta saamalla peilauspintaa ideoille ja oivalluksille, sekä johonkin kuulumisen tunteesta eli osallisuuden kokemuksena. Kehittymiselle luonteenomaista on prosessimaisuus, eikä sitä ole sidottu aikaan, paikkaan, tilaan, tilanteeseen,

 henkilökohtaisiin vahvuuksiin tai ominaisuuksiin. Se on mahdollista kaikille yhdessä ja erikseen. Olemme matkalla jonnekin ja päämäärä voi olla yllätys, eikä sitä välttämättä saavuteta koskaan.

Kehittyminen inspiroi. Tiedot, taidot, ennakkoluulot ja asenteet muokkautuvat. Ajattelumme ja osaamisemme saa uusia ulottuvuuksia. Sellaisiakin, joita emme ole ennen ajatelleet. Kehittymisessä on myös monia eri tasoja ja vaikutuksia. Kehitymmekö yksin vai yhdessä? Molempia tapahtuu väistämättä, kun saadaan luotua tila, jossa alkaa tapahtua.

Parhaiten omista kehittämisen kokemuksista on jäänyt käteen jotain hienoa, syvää yhteyttä. Merkityksellisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunteita, yhteistä jakamista ja oppimista. Uusia ystävyyssuhteita, tuttavuuksia ja verkostoja. Välittämistä, hauskoja hetkiä ideoinnin parissa, mahtavia keskusteluja ja yhteys samaan muiden kehittyjien kanssa. Upeita muistoja. Ammatillista kehittymistä, sekä henkilökohtaista oppimista ja kasvamista. Palasia loksahtelee paikalleen aina silloin tällöin, soveltamisen taidot ovat kehittyneet erilaisten kokemusten kautta. Ennen kaikkea kehittymistä on tapahtunut oppimaan oppimisessa ja ajattelussa.  Kaikki tämä on kannustanut päästämään irti omasta tietämisestä ja olemaan avoin kaikelle uudelle. Nämä kokemukset ovat antaneet rohkeutta ja vapautta olla oma itsensä sellaisena kuin on. Kun taakse päin katsoo, huomaa kehittymisen, eikä ehkä olekaan enää se ihminen, joka joskus oli. Siitä kaikesta kehittämisestä ja niistä kokemuksista on kehittynyt kaikkinensa monikerroin vaikuttavampaa. Kehitetyt innovaatiot ja mallit elävät elämäänsä enemmän tai vähemmän siellä ja täällä.

Mitä siis, jos olemmekin kehittäjien sijaan kehittyjiä. Tehdään vanhoja tai uusia asioita uudella tavalla toistemme kanssa. Kehitymme ja kasvamme ihmisinä, jolloin konemaisuus saa myös inhimillisen puolensa.

Blogitekstin on kirjoittanut kokemusasiantuntija Hanna-Leena Hurri

 

Hanna-Leena Hurri

Kirjoittaja on kokemusasiantuntija, kouluttaja, työnohjaaja, kehittyjä ja ihmettelijä Vantaalta. Kaikki asiat tuppaavat kiinnostamaan ja innostamaan. Kokemusosaamisen parissa toimiminen ja eri ihmisten, sekä yhteisöiden kanssa toimiminen ovat avanneet aivan uudenlaisen tavan katsoa maailmaa.

0
1

Kuuntele mua kunnolla

Ääni kokemusasiantuntijuudelle -hankkeen blogiin ajatuksiaan ja kokemuksiaan kohtaamisesta jakaa tällä kertaa Emmi. Kohtaaminen on kokemusviikkojen viimeisen luentopäivän aihe. Hanke järjestää kokemusviikot yhteistyössä VAMK:in ja NOVIA:n kanssa jo toista vuotta peräkkäin. Webinaariviikko 25.10.-28.10. (vko 43) klo 12-16 koostuu neljästä luentokokonaisuudesta ja järjestetään Zoom-alustalla. Löydät lisätietoa ilmoittautumislinkkeineen tästä.

Rauhallinen, asiallinen ja siististi pukeutunut nainen. Nämä, ja muut tämänkaltaiset kuvaukset toistuvat kohdallani kymmenissä epikriiseissä. Hakeuduin työterveyteen uupumuksen, ahdistuksen ja itkukohtauksien vuoksi, joten alusta asti oli aika selvää, että kamppailen mielenterveyden ongelmien kanssa. Sen sijaan, että olisi keskitytty kuuntelemaan, keskusteltu ja kyselty, arvioitiin paljon enemmän ulkoista olemusta ja käytöstä. Huomaamatta jäi, että tuon rauhallisen ja asiallisen pinnan alla valtaa piti itsekontrollia vaativa ja itseään piiskaava yksilö. Tuntui unohtuvan, että kuten useat muutkaan sairaudet, eivät myöskään mielenterveyden ongelmat yleensä näy ulospäin. Emmin blogitekstin kuva

Jollen näyttänyt tai käyttäytynyt tarpeeksi ”masentuneesti”, asia nähtiin niin että olin selvästi parantumaan päin. Usein ongelmaksi nousi se, että ammattilaisilla tuli kiire palauttaa minut takaisin toimivaksi osaksi yhteiskuntaa. Lääkäri sen tosin ilmaisi niin, että lyhyt sairasloma ja sen jälkeen vaan ”työvoimatoimiston kortistoon”, ettei pääse liian huonoon kuntoon. Ensimmäinen terapeutti oli samoilla linjoilla. Tosiasiassa tuossa kohdassa tarvitsin vain, että joku pysähtyisi hetkeksi oikeasti kuuntelemaan. Voin jo niin huonosti, että pystyin hädin tuskin pitämään itseni kasassa tavatessani ammattilaisia.

Usean kuukauden jatkuneet huonot kohtaamiset johtivat lopulta tilanteeseen, jossa sulkeuduin ja turhauduin täysin. Koin, että vika oli kokonaan minussa ja ettei minua voisi sen vuoksi kukaan auttaa.  Kärsin jatkuvasta ahdistuksesta ja masennuksesta, ja olin totaalisen uupunut. Kävin yksin läpi tuskaani, johon en kyennyt löytämään mitään helpotusta omillani. Samaan aikaan soimasin itseäni siitä, että olin niin huono ja viallinen. En kokenut olevani itsetuhoinen, mutta tilanteestani oli tullut niin toivoton ja tuskallinen, että uskoin sen lopulta tappavan minut.

Sain kuitenkin parin kuukauden sairasloman, jolloin minun ei tarvinnut tavata lääkäriä. Lopetin myös terapeuttini tapaamisen, sillä jokaisen käynnin jälkeen oloni meni vain huonompaan suuntaan. Minun ei tarvinnut hetkeen todistella kenellekään, että olin masentunut ja ahdistunut. Pystyin keskittymään täysin tilanteeni rauhoittamiseen ja lepäämiseen. Ympäröin itseni ihmisillä, joiden koin parantavan oloani. Ennen tuota sairaslomajaksoa, jouduin usean kuukauden ajan hakemaan sairaslomat pahimmillaan päivittäin, parempina aikoina viikoittain.

Vuosi sen jälkeen, kun olin sairastunut, minut siirrettiin erikoissairaanhoidon puolelle. Uusi lääkärini ja terapeuttini ottivat tilanteeni alusta asti vakavasti ja keskittyivät aidosti kuuntelemaan minua. He osasivat erottaa luonteeni ja ulkoisen olemukseni erillisiksi sairauksistani, joten pystyin rauhassa olemaan oma itseni. Minun ei myöskään tarvinnut pelätä sitä, että avun saanti loppuisi, jos mielenterveyteni ei näkynyt tarpeeksi ulospäin. Paha oloni sai vihdoin validoinnin.

Nyt, kolme vuotta myöhemmin, olen todiste siitä millainen vaikutus hyvällä kohtaamisella voi olla ihmisen elämään. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni parisuhteessa – hyvässä sellaisessa, olen saanut rauhassa työstää traumojani, ja tätä kautta ahdistukseni ja masennukseni ovat helpottuneet huomattavasti. Olen myös löytänyt tieni kokemusasiantuntijuuden pariin, ja toivon tätä kautta pystyväni vaikuttamaan siihen, millaisia kohtaamisia muut tulevat kokemaan.Emmin blogitekstin kuva

Millaista sitten on hyvä kohtaaminen? Omien kokemuksieni perusteella tärkeiksi asioiksi nostaisin aidon kuuntelun, ennakkoluulojen välttelyn ja turvallisen ilmapiirin. Harvoin pystyy vastaantulevasta ihmisestä sanomaan, voiko hän pahoin. Sen vuoksi onkin tärkeää muistaa olla arvioimatta tilannetta liikaa ulkoisen olemuksen perusteella. Masennus, ahdistus, syömishäiriöt, traumat tai muut vastaavat eivät yleensä näytä ulospäin miltään erityiseltä. Moni myös kokee tarpeelliseksi piilottaa merkit omasta pahasta olostaan.

Tuo tarve piilottaa merkit pahasta olosta on myös osaksi syynä siihen, miksi kuuntelu on niin tärkeää. Koska paha olo jyllää ihmisen sisällä ja mielessä, kuuntelu on oikeastaan ainoa tapa ymmärtää tilannetta. Jotta herkistä ja kipeistä asioista puhuminen koetaan turvalliseksi, on vastaanottoon kiinnitettävä huomiota. Turvallinen ilmapiiri ja hyväksyvä kuunteleminen luovat mahdollisuudet onnistuneelle jakamiselle ja tapaamiselle. Tällöin pystytään myös selvittämään, mitä oikeasti tarvitaan tilanteen helpottamiseksi ja korjaamiseksi.

Kuinka mahtavaa olisikaan, jos hyviä kohtaamisia saataisiin lisättyä huomattavasti. Ihmisenä ihmisen kohtaamisen ei luulisi olevan mitään rakettitiedettä. Uskon kenen vaan pystyvän siihen

Blogitekstin on kirjoittanut kokemusasiantuntija Emmi Tynjälä

 

Olen Emmi Tynjälä, jäätelöintoilija, kokemusasiantuntijaopiskelija ja sosionomi. Matkaa eläkkeelle on vielä reippaat 30-vuotta, joten hyvin ehtii vielä tehdä maailmasta paremman paikan. Häpesin ennen mielenterveyden ongelmiani ja pitkään oli sellainen olo, etten sopinut oikein mihinkään. Nyt on hyvä fiilis, kun on löytynyt oma paikka ja tehtävä.

0
5

Erilainen äitiys

Ääni kokemusasiantuntijuudelle -hankkeen blogiin ajatuksiaan ja kokemuksiaan jakaa tällä kertaa Nadja. Nadja luennoi myös tulevilla Kokemusviikoilla. Hanke järjestää Kokemusviikot yhteistyössä VAMKin ja NOVIAn kanssa jo toista vuotta peräkkäin. Webinaariviikko 25.10.-28.10. (vko 43) klo 12-16 koostuu neljästä luentokokonaisuudesta ja järjestetään Zoom-alustalla. Tiistaina 26.10. teemana on erilainen äitiys. Löydät lisätietoa ilmoittautumislinkkeineen tästä.

 

Heippa kaikille! Mä olen Nadja, viiden lapsen äiti ja raitis alkoholisti. Tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että tänä päivänä saan esitellä itseni tällä tavalla, ilman valheita ja syyllisyyden sekä häpeän taakkaa. Kun mennään ajassa kolme vuotta taaksepäin, elin viimeisiä juovan ajan aikoja. Suurinta tuskaa tunsin siitä, että en kyennyt olemaan lapsilleni sellainen äiti, mikä olisin halunnut olla.

 

Jokaiselle lapselle olen antanut sen saman lupauksen, kun olen heidät syliini saanut: mä olen sen puolella aina, mä olen sun turva, peruskallio. Vaikka mitä maailmassa sattuisi, niin saat luottaa siihen, että äiti on tässä, mun rakkauteni sua kohtaan on maailman suurin. Mä olen antanut tämän lupauksen täynnä puhdasta äidin rakkautta, ajatellen, ettei mikään voisi tulla tähän meidän väliin.

 

Minä olen sairastunut alkoholismiin jo nuorena. Olen ollut alkoholisti jo 20-vuotiaana, kun tulin äidiksi. Muistan, kuinka luin odotusaikana kaiken kirjallisuuden lapsen hoidosta ja kehityksestä, kuinka voisin olla paras mahdollinen äiti minun lapselle. Tunsin huonommuutta, tunsin olevani erilainen kuin muut, ja siksi minun piti todistaa kaikille, että minä hoidan tämän paremmin kuin kukaan olisi voinut ikinä odottaa. Ajattelin että elämäni tulee muuttumaan äitiyden myötä, että lapsi pelastaa minut siltä joltain, jota pelkäsin, josta tunsin huonommuutta. Silloin en vielä tiennyt, mitä se edes on. Vasta 17 vuotta myöhemmin sain tiedon ja ymmärryksen siitä, että olen sairastunut alkoholismiin, sairauteen, mikä on parantumaton ja etenevä. Sairauteen, mikä ei parane tulemalla äidiksi tai lupaamalla, että en enää juo. Sairauteen, joka kiilaa kaikkein rakkaimpienkin edelle.

 

Alkoholismi-sairaus ja äitiys, siinä on kaksi sanaa, jotka eivät sovi samaan lauseeseen. Eihän äidit ole alkoholisteja, tai jos ovat, niin ne ovat hirviöitä. Kuka valitsisi päihteen ennemmin kuin omat lapset?  Näin moni, lähes kaikki, ajattelee. Kun sairaus jyllää, ei päihderiippuuvuuteen sairastuneella ole varaa valita. Sairaus päättää puolesta. Vaikka taistelin juomista vastaan ja tein lupauksia olla juomatta, niin sairauteni päätti toisin.

Kuka valitsee itselleen sairauksia?

Ei kukaan valitse itselleen diabetesta, reumaa, masennusta, ei kukaan halua itselleen sairauksia.

Mutta silti ihminen saattaa elämänsä aikana sairastua.

 

Minun sairauteni on alkoholismi. En valinnut sitä. Jos mietitään, niin se oli ehkä suurin peloistani, että minusta tulisi joskus alkoholisti, isäni tavoin.

 

Alkoholismi sairautena on monessa kohden vaikeasti tunnistettava, se saattaa näyttäytyä esim. neuvolakäyntien unohteluna/siirtelynä, masentuneisuutena, uupumuksena, hermostuneisuutena, kriittisyytenä. Sairaus alkaa näkyä selkeästi ympäristölle yleensä vasta siinä kohtaa, kun sairaus on jo todella pitkällä.

Me alkoholistit teemme kaikkemme, että emme paljastu. Alkoholismi on myös itsensä kieltävä sairaus. Vaikka voisi ajatella, että olin itse tietoinen alkoholismistani, niin näin se ei ollut. Yleensä vasta siinä kohtaa “ongelmaan” havahdutaan, kun jotain kamalaa tapahtuu. Niin se meni minullakin. Tarpeeksi piti tulla ylilyöntejä, tarpeeksi piti tapahtua surullisia asioita, että pystyin todella nähdä, että juomiseni oli itsetuhoista ja tuhoavaa. Häpeä, syyllisyys ja kelvottomuus oli kuitenkin se taakka, jota kannoin mukanani joka ikinen päivä vuosikausien ajan.

 

Kotona meillä alkoholismini näyttäytyi lapsille väsymyksenä. Olin paikalla, mutta en läsnä. Se näkyi raivoamisena ja toisaalta myös hyvittelynä. Olin äkkipikainen ja arvaamaton, kaikkea muuta kuin turvallinen ja läsnä oleva vanhempi. Lupailin asioita ja petin lupauksia kerta toisensa jälkeen. Yritin salailla lapsilta juomistani. Ajattelin, että ei se haittaa, kun juon illalla lasten käytyä nukkumaan. Mutta lapsilta ei todellisuudessa tällaisia asioita pysty salata. Ainakaan siinä kohtaa, kun aamulla löytyy tyhjiä tölkkejä tai äiti ei herääkään yöllä, kun pikkuinen on herännyt painajaiseen. Tai äiti onkin vielä hereillä lauantaiaamuna klo 6 ja menee nukkumaan sitten koko päiväksi. Semmoista se meillä oli.

 

pelastusrengas roikkuu seinällä.Minun pelastukseni oli oma pohjakosketukseni. Pitkään jatkunut juominen, ja siitä johtuva masennus sekä erilaiset mielenterveydelliset ongelmat, ajoivat minut niin pimeään paikkaan, että en enää halunnut muuta kuin pelastusta. Heikoimmalla hetkellä sain rohkeuden kertoa synkimmän salaisuuteni läheiselleni. Minulla oli loppuun asti kulissit pystyssä. Sairauteni ei missään kohden tullut ilmi lasteni neuvolaan, päiväkoteihin tai kouluihin. Jos me alkoholistit olemme jossain loistavia, niin kulissien ylläpidossa, ja se onnistuu vain ja ainoastaan valehtelulla ja salailulla.

 

Minun läheiseni otti vastaan hätähuutoni ja ehdotti minulle toipumiskeskeistä Minnesotamallista päihdehoitoa. Se oli minun pelastukseni, meidän perheen pelastus. Tänä päivänä saan elää täysin päihteetöntä elämää, ja se heijastuu koko perheen hyvinvointiin. Saan olla se turvallinen vanhempi lapsilleni, joka olen aina halunnut olla. Lasten ei tarvitse enää pelätä, että koska se äiti taas sekoaa. Äiti ei ole aina väsynyt ja poissaoleva, äidin sanaan saa luottaa.

 

Toipumista on takana pian kolme vuotta enkä ole kadottanut kiitollisuutta siitä, mitä minulla on tänä päivänä. Raitistuminen antoi minulle uuden mahdollisuuden elämään ja lapsilleni äidin, jonka he ansaitsevat.

auttava käsi

 

Mitä minä sanoisin nyt itselleni, jos pääsisin ajassa taakse päin vaikkapa 5 vuotta, siihen aikaan, kun sairauden loppuluisu oli alkamassa. Sanoisin itselleni, että olet sairastunut. Sun sairauteesi on olemassa apua, sulla on vielä mahdollisuus toipua ja elää hyvää elämää. Sinä olet rakas, rakastettava ja arvokas, vaikka sinusta itsestäsi ei siltä juuri nyt tunnu. Sinä ansaitset hyvää. Ole rohkea ja pyydä apua. Avun pyytäminen ei ole heikkoutta, vaan se on rohkein ja arvokkain teko, minkä voit juuri nyt tehdä.

 

Mitä minä sanoisin ihmisille, jotka kohtaavat sairastuneita äitejä? Mitä minä tahdon sanoa juuri sinulle. Sairauden takana on aina ihminen, ainutlaatuinen ja arvokas ihminen. Kuinka toivoisit, että sinut kohdataan, kun sinulla on hätä?

Päihderiippuvuussairaus on vaikeasti tunnistettava, ja asia on monelle vaikea ottaa puheeksi. Jos sinulla herää huoli, niin uskalla tarttua siihen. Kun päihderiippuvuus alkaa näkyä ympäristölle, voimme olla varmoja, että sairaus on jo pitkällä. Kun sairaus alkaa näkyä ympäristölle, voimme olla varmoja, että äiti on jo aivan loppu, ja viattomat lapset ovat altistuneet päihderiippuvuuden vaikutuksille.

Päihderiippuvuussairaus ei korjaannu päätä silittämällä. Se ei korjaannu lupauksilla olla juomatta. Se ei korjaannu ummistamalla silmiä.

Päihdetyö on parasta lastensuojelutyötä. Jokainen lapsi ansaitsee turvalliset vanhemmat ja turvallisen kasvuympäristön. Ja jokaisella päihderiippuvaisella tulisi olla mahdollisuus tulla kuulluksi ja nähdyksi sairautensa kanssa. Jokaisella päihderiippuvaisella tulisi olla mahdollisuus toipumiseen.

Nadja

 

Hei olen Nadja ja valmistuin kokemusasiantuntijaksi keväällä 2021.

Kokemusasiantuntijana tahdon hälventää stigmaa, lisätä tietoutta alkoholismi-sairaudesta ja ennen kaikkea lisätä tietoutta siitä, että sairaudesta voi toipua.

0
3

Hevoset osana kuntoutusta – toimiiko se?

Ääni kokemusasiantuntijuudelle -hankkeen blogiin ajatuksiaan ja kokemuksiaan jakaa tällä kertaa Sonja Ahola. Sonja valmistui kokemusasiantuntijaksi tänä vuonna ja kokeekin, että hänellä on sen myötä paljon annettavaa.

Kun olin syvällä masennuksessa minulla oli pitkään hoitosuhde psykiatrian polille. Kävin säännöllisesti juttelemassa lääkärin tai psykiatrian hoitajan kanssa. He lähinnä kyselivät kuulumisia ja seurasivat vointiani. Kun paha oloni ei lähtenyt missään vaiheessa helpottamaan, lääkäri kysyi minulta, että olisiko jotain mitä minä toivoisin heidän tekevän tai jotain mitä minä haluaisin kokeilla vointini helpottamiseksi.

Blogitekstin on kirjoittanut Kokemusasiantuntija Sonja AholaMinulla on heppatyttötausta, ja hevoset ovat lähellä sydäntäni. En ollut käynyt tallilla vuosiin. Se harrastus oli jäänyt. Olin lukenut ratsastusterapiasta, ja että siitä voisi olla apua myös mielenterveyspotilaiden kuntoutuksessa. Ehdotin tätä lääkärille, joka tyrmäsi idean heti. Siitä ei hänen mielestään olisi ollut mitään apua masennukseen. Ratsastusterapia oli kuulemma tarkoitettu heille, jotka kamppailevat fyysisten ongelmien kanssa. Ei heille, jotka kamppailevat mielensä kanssa. Tämän jälkeen luovuin ajatuksesta kokonaan, kun eihän se sitten voi toimia, jos lääkäri niin sanoo.

Pari vuotta myöhemmin osallistuin kuntouttavaan työtoimintaan työpajalla, ja ohjaajani ehdotti minulle juuri alkanutta Kelan Nuotti-valmennusta. Kuntoutusta, joka toteutettaisiin hevosten kanssa. Muistin välittömästi, mitä lääkärini oli minulle aiemmin sanonut. Päätin kuitenkin hakea Nuotti-valmennusta sillä ajatuksella, että eihän tästä mitään apua varmastikaan ole, mutta saanpahan jotain sisältöä viikkoihin ja pääsen tallille.

Aloittaessani Nuotti-valmennuksen olin vakavasti masentunut, ahdistunut, minulla oli ahdistus-/paniikkitiloja, itsetunto oli nollassa ja minulla oli sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Valmennuksen alussa laadimme valmentajan kanssa tavoitteet, joita aloimme työstää tapaamisilla. Valmennuksen aikana keskusteltiin asioista, tehtiin erilaisia harjoituksia niin hevosten kanssa kuin ilman ja sain myös välillä kotitehtäviä. Hevosten kanssa harjoiteltiin mm. tietoisuustaitoja, läsnäoloa, rentoutumista ja oman kehonkielen käyttöä. Tämän lisäksi valmennukseen kuului hevosten hoitoa ja liikuttiin hevosten kanssa luonnossa tai ratsastettiin kentällä. Jo pelkkä tallilla oleminen oli rauhoittavaa. Pystyin pitkästä aikaa keskittymään juuri siihen hetkeen. Tallipäivän jälkeen oli hyvä fiilis koko loppupäivän.

Sonja hevosen selässäKävin kaksi valmennusjaksoa ja  valmennuksen puolessa välissä havahduin siihen, kun aloin pitkästä aikaa jälleen nauttia pienistä asioista. Välillä oli jopa oikeasti hyvä fiilis! Yllätyin, kun tajusin, että tästähän on sittenkin apua.

Hevosten kanssa toimiminen auttoi sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Hevonen ei tuomiste, hauku tai naura. Oli matalampi kynnys toimia eläimen kanssa kuin ihmisen kanssa. Hevosten kanssa saatujen onnistumisen tunteiden myötä myös oma itsetunto ja itseluottamus alkoivat parantua. Eläimen kanssa toimiessa oli helpompaa rauhoittua ja keskittyä hetkeen. Lopulta vointi alkoi parantua ja masennuskin helpottaa.  Minulle oli tehokkaampaa työstää asioita eläimen avulla tällaisessa toiminnallisessa kuntoutuksessa, kuin vain istua aina paikoillaan ja kertoa kuulumisia. Valmennuksen päätyttyä olin kuntoutunut niin paljon, että pystyin palaamaan työelämään.

Minulle se oli toimiva ratkaisu, että oli eläin isona osana kuntoutusta. Valmentajani oli aivan ihana ja kohtasi minut ihmisenä. Hänen kanssaan oli helppoa olla. Hevoset madalsivat kynnystä toimia ja tehdä asioita. Ne myös rauhoittivat ja pakottivat keskittymään hetkeen. Eläimen mukanaolo varmasti helpottaisi myös monia muita heidän kuntoutuksessaan.

Blogitekstin on kirjoittanut kokemusasiantuntija Sonja Ahola

Olen Sonja Ahola ja kirjoitan blogiin kokemusasiantuntijana. Matkani tähän on ollut pitkä ja raskas, mutta selvisin ja olen alkanut elää uudestaan. Valmistuin kokemusasiantuntijaksi 2021 ja olen innoissani siitä, miten monin eri tavoin tätä työtä voi tehdä. Koen, että minulla on paljon annettavaa. KAT-koulutus avasi silmiäni entisestään. Luulin jo ymmärtäneeni oman kokemukseni täysin, mutta sieltä nousikin esiin vielä paljon uutta. Paljon oivalluksia ja uusia asioita. Toivonkin, että pääsisin hyödyntämään näitä työkaluja kokemusasiantuntijana mahdollisimman monipuolisesti.

0
0

Omanarvontunto

Blogitekstin on kirjoittanut Michaela lampinen, kokemusasiantuntijaHain koulutukseen sillä, että minulla on laaja kokemus millaista on elää päihdeperheessä, missä muut lapset ovat narkomaaneja. Meidän perheessä huumehelvetti alkoi minun syntymävuonna, kun vanhempi isoveli aloitti päihteiden käytön kannabiksella. Myöhemmin myös toinen veli aloitti kannabiksen polton. Molemmat 13-vuoden iässä. Myöhemmin mukaan astui muita huumeita, lääkkeiden väärinkäyttöä ja lopulta suonensisäiset huumeet. Jo varhaisessa vaiheessa mukaan astui rikollisuus ja sittemmin myös ensimmäinen ja toinen vankeustuomio. En tiedä mitään normaalista perhe-elämästä, tai tämä on minun normaali.

Koulutuksen edetessä kasvoi ymmärrys siitä, mitä muutakin kokemusasiantuntijuutta omaan. Minulla itsellä on diagnosoitu jo varhaisessa iässä ADHD. Minua on koulukiusattu. Minulla on todettu sydänvika. Olen kärsinyt masennuksesta ja syömishäiriöstä. Pitkän terapia jakson myötä minulla todettiin myös vaativa- ja epävakaa persoonallisuushäiriö.

Tässä bloggauksessa päätin kuitenkin keskittyä aiheeseen itsetunto, mikä on kokenut varmasti suurimman kolauksen lapsuuden- ja nuoruuden aikana. Itsetunto tarkoittaa omanarvontuntoa. Sitä, millaisena yksilö kokee omat arvot ja miten itse itseään arvostaa. Olenko minä hyvä? Olenko minä arvokas? Olenko minä hyväksytty sellaisena kuin olen? Koenko olevani riittävä juuri sellaisena kuin minä olen?

Milla pienenä pehmolelu sylissäLapsena koin kyllä olleeni kaikesta huolimatta rakastettu. Sain syleilyä ja minulle sanottiin, että minua rakastetaan. Minulle mahdollistettiin kaikki mahdolliset urheilulajit. Koskaan ei sanottu, että rahat eivät riitä viidenteen lajiin, urheilu ja harrastaminen oli minulle henkireikä. Sen aikaa kun olin harjoituksissa sain ajatukset pois kotona vallitsevasta huumemaailmasta.

Jäin kuitenkin helposti veljieni varjoon. Astuin mieluusti taka-alalle ja pysyttelin näkymättömänä. Yli suoritin koulussa ja urheilussa, jotta minut huomattaisiin sitä kautta. Siivosin usein kotona koulupäivän päätteeksi, koska ajattelin sen ilahduttavan äitiä ja isää.

Rakastin juhlia ja sukulaisten näkemistä. Monesti kuitenkin kävi niin, että juhlapyhinä ja syntymäpäivinä veljet olivat valokeilassa. Lapsena oon aina ollut jouluihminen ja joulurauha oli monena jouluna toivelistalla. Joka kerta asetin suuret odotukset joululle ja synttäreille, mutta lähes joka kerta jouduin myös pettymään. Myöhemmin pelkkä ajatus perhejuhlasta sai meidän perheen ahdistumaan, koska silloin tiedettiin, että jotain pahaa tulee tapahtumaan ja niin kävi usein. Minun onnekseni isovanhemmat asuivat muutaman korttelin päässä. Sinne karkasin monesti, kun tilanne alkoi kotona ahdistamaan. Siellä sain olla keskipisteenä, isovanhemmat keskittyivät kuuntelemaan minun kuulumisiani. Fammulla oli tarkka silmä, hän huomasi aina jos jokin oli minulla pielessä.

Millan ruutuvihko ja kaksi kynääYläasteella omanarvontunto koki suurimman kolahduksen. Tunsin etten ole mitään, en ole minkään arvoinen. En riittänyt mihinkään. En kokenut ansaitsevani elää. Hetken jo mietin aloittavani päihteet, sillä ajattelin että minusta tulisi silloin yhtä arvokas kuin veljistäni. Satutin itseäni fyysisesti. Koin olevani lihava. Sairastuin ylikuntoon ja jouduin pitää taukoa treenaamisesta. Rankaisin itseäni lopettamalla syömisen, sillä eihän ihminen joka ei urheile kahta kertaa päivässä ansaitse omenan puolikastakaan. Koulussa alettiin kiusata koska vaihdoin jalkapalloseuraa ja varmaan myös osaksi syömishäiriön takia ja osaksi veljien takia. Kiusaaminen oli sekä henkistä että fyysistä. Se söi tietenkin itsetuntoa entisestään. Menetin luottamuksen kaikkiin ystäviin. Sain paniikkikohtauksia koulussa, kun olisi pitänyt olla sosiaalinen. Laulukokeesta seiskaluokalla näen edelleen painajaisia. Kouluunmeno ahdisti, enkä lopulta halunnut käydä siellä ollenkaan.

En ole koskaan ollut sellainen ihminen joka isossa ryhmässä uskaltaa sanoa omia mielipiteitään. Enkä varsinkaan pitämään niistä kiinni. Jos joku oli eri mieltä, vastasin usein että aivan totta, en ajatellutkaan noin, olet oikeassa. En ole koskaan uskaltanut viitata tunnilla, sillä mitä jos vastaan väärin? Kokeessa kun mietin kahta eri vastausvaihtoehtoa, jätin aina vastauksen kokonaan tyhjäksi. Mietin mitä opettajakin minusta ajattelee jos vastaan väärin, tai vain puoliksi oikein? Vielä ammattikorkeassa kamppailin saman ongelman kanssa, siellä ei vain voinut jättää vastausta tyhjäksi, sillä jokaisesta tehtävästä piti saada vähintään 50% oikein.

Miten olen kasvattanut itseäni? Miten olen oppinut asettamaan itseni etusijalle? Suurin apu on ehdottomasti ollut terapia ja terapeutti joka ymmärtää päihde maailmasta ja siitä, mitä olen elämässäni kokenut. Reilu kymmenen vuotta elämästäni olen käynyt enemmän tai vähemmän terapiassa. Joskus kerran kuukaudessa, pahoin aikoina kolmesti viikossa. Olen sairastanut useamman masennusjakson.

Vaasassa sijaisteva puistopenkki merinäköalallaSelasin vanhoja kirjoituksia, syyskuussa 2015 olin kirjoittanut seuraavan tekstin ‘’Mä olen menettänyt mulle läheisen ihmisen. Se ei ole kuollut, se vain valitsi huumeet perheen edelle. Mä olen päättänyt ettei mun tarvitse enään ottaa vastaan yhtään paskaa keneltäkään. Jos joku haluaa pilata elämänsä liiallisella juhlimisella tai huumeilla niin olehyvä!’’ Tämä oli ehdottomasti ensimmäinen askel. Ymmärrys siitä, että minun ei tarvitse hyväksyä kaikkea. Tämän postauksen jälkeen olen ruvennut keskittymään omaan hyvinvointiin ja omaan elämään. Voitin facebookin kautta liput Jutan voima kiertueelle, koin että se oli viesti ylemmältä taholta. Ostin Jutan kirjan, missä oli tehtävä omien tavoitteiden asettamisesta ja niiden saavuttamisesta.

Asetin itselleni tavoitetta mitä haluan elämältäni. Haluan olla onnellinen, haluan hyvän ammatin, haluan perustaa perheen ja mennä naimisiin ihmisen kanssa joka rakastaa minua sellaisen kuin olen. Seuraavaksi mietin, että miten minä tämän saavutan? Eräs viisas terapeutti sanoi kerran ‘’Jos joku ottaa sulta enemmän kuin antaa, niin silloin sun kannattaa miettiä kaksi kertaa, että onko se hyväksi sulle.’’ Viimeisessä vaiheessa mietin omia elämänarvoja, sellaisia jotka tukevat tavoitteisiin pääsyä. Arvoiksi nousi perhe, työ, hyvä tulevaisuus ja rakkaus. Tästä tein taulun oman huoneen seinälle. Kun vastaan tuli haasteita, jotka tavalla tai toisella vaikutti minun hyvinvointiini menin taululle ja muistelin mitä itseni kanssa olin sopinut.

Samaan aikaa päätin parisuhteen, mikä vei enemmän kuin antoi. Seuraavasta veljen antamasta tappouhkauksesta nostin kädet pystyyn ja tein rikosilmoituksen, hain myös lähestymiskieltoa. Miksi minun pitäisi hyväksyä veljeltä sellaista kohtelua? Eihän hänkään ajattele ettei omaa pikkusiskoaan voi uhkailla. Panostin kaverisuhteisiin ja opiskeluun. Myöhemmin päätin vielä muuttaa toiselle paikkakunnalle, kauemmaksi oravanpyörästä jossa niin kauan elin.

Kaverit, jotka olen saanut aikuisiällä ei varmaan tunnistaisi minua samaksi ihmiseksi. Olen nykyään melko itsevarma, en ajattele miltä näytän, enkä varsinkaan yritä ketään miellyttää ulkonäölläni. Minulla on haasteita ystävyyssuhteiden rakentamisessa. Luottamus on vaikea saada ja sen voi helposti menettää. Puhun taustoista avoimesti, sillä ne ovat osa minua halusin tai en. Ajattelen joissakin asioissa edelleen mitä muut minusta ajattelee, mutta huomattavasti vähemmän kuin ennen. Uskallan ilmaista mielipiteeni ja sanoa asioissa vastaan. Tässä ollut suuri apu jääräpäisistä ystävistä ja avopuolisosta. Tänä Päivänä uskallan toteuttaa itseäni, uskallan unelmoida ja uskallan sanoa ei.

Olen Michaela “Milla” Lampinen, 25vuotias nainen Etelä-Pohjanmaalta. Kirjoitan ÄK hankkeen koulutuksesta keväällä 2021 valmistuneena kokemusasiantuntijana. Olen pitkään haaveillut kokemusasiantuntijuudesta. Haluan rikkoa tabuja, luoda toivoa ja käynnistää keskustelua! Haluan tuoda ammattilaisille sellaista tietoa, mitä koulun kirjat eivät tarjoa. Valmistuin sairaanhoitajaksi keväällä 2020. Koen näiden kahden osa-alueen täydentävän toisiaan. Koen että kokemani helvetti tekee minusta paremman työntekijän ammatissani. Tulevaisuudessa toivon, että sosiaali- ja terveysalalla käytettäisiin yhä enemmän kokemusasiantuntijoita palveluiden kehittämiseen.

0
2

Miten kiireetön kuuntelu muutti elämäni

Havahduin aamuyöllä auringon nousuun, ja mielessä häivähti ajatus siitä, että haluaisin jo nousta. En malttaisi enää nukkua, mutta uutta päivää ajatellessa nukahdin.

Pari tuntia myöhemmin, juodessani aamukahvia, muistelin sitä, kuinka vielä muutama vuosi sitten olisin tahtonut vain nukkua. Aamulla pitkään, päiväunet, ajoissa nukkumaan ja oi jos saisi rauhassa nukkua kellonympäri – milloin taas saan nukkua?! Miksi ei voi vain nukkua?

Olin aiemmin tuskaillut arjen kulkua. Yritin kyllä kovasti tehdä kaiken, ainakin aloitin paljon, minkään tulematta koskaan valmiiksi. En tietenkään kertonut kenellekään lääkärille tai hoitajalle sitä, että olen toisinaan täydessä vauhdissa, täynnä intoa ryhtyä toteuttamaan uudet ideat. Muuten he eivät uskoisi todeksi väsymystäni ja uupumusta. Kunnes lopulta väsyin itseeni, väsyin väsymykseeni. Ja olin turhautunut impulsiivisiin tempauksiini, joista useimmiten seurasi hämmennystä ja harmia.

Taas kerran ollessani päivystyksessä hakemassa jotain apua ahdistukseeni, kohdalleni osui lääkäri, joka kuunteli minua tarkkaan. Hän näytti pohtivan tilannettani, luki kiireettömästi potilaskertomustani, ja koko olemuksellaan osoitti että hänellä on aikaa ja halua perehtyä ongelmaani ja siihen, että oireiluuni löytyisi todellinen syy. Kun tunsin että hän tekee kaikkensa auttaakseen minua, niin kerroin hänelle avoimesti millaista arkeni todellisuudessa on.

 

Pitkän pohdinnan jälkeen hän sanoi, että olisi hyvä jos minulle tehtäisiin adhd tutkimukset. Vastasin että olen havainnut itsessäni jonkun verran adhd piirteitä, mutta pystyn kyllä keskittymään johonkin mikä todella kiinnostaa. Jostain ajatuksiini oli tarttunut paikkansapitämätön väite, etteivät adhd oireiset pysty keskittymään yhtään mihinkään.

Tämä käynti johti siihen, että minulle tehtiin perusteelliset adhd tutkimukset. Ja lopulta sain diagnoosin: ADHD.

Olin niin helpottunut, kun vihdoinkin kaikkeen hämmennykseen löytyi syy ja selitys. Tulevina päivinä ja viikkoina mieleeni tuli jatkuvasti oivalluksia piirteistäni ja tavoistani jotka ovat tyypillisiä adhd oireisille ihmisille. Huojennus oli valtava ja lohdullinen. Olin lapsuudesta asti tuntenut olevani jollain oudolla tavalla erilainen. Ulkopuolisuuden tunne, ja se että tulin usein väärin ymmärretyksi oli aiheuttanut minulle surua.

Saatuaan apua heräsi toivoKaikki se hoitomuoto ja apu, jota olen diagnoosin jälkeen saanut, on aikaansaanut sen että adhd:n haitalliset piirteet ovat loivenneet. Mutta olen kiitollinen siitä, että käyttämäni lääkitys ei ole poistanut sitä hyvänlaista impulsiivisuutta, rajatonta mielikuvitusta ja lapsenomaista iloa ja kuplivaa riemua, mitä olen varhaislapsuudesta asti tuntenut. Mikään tunne ei ole turtunut, vaan siinä missä ennen tunsin tuskaista ja kärsimätöntä levottomuutta, tunnen nyt rauhaa. Tiedostan jos jokin ei ole aivan kohdallaan, mutta en mene enää pois tolaltani. Tyyneys, kiitollisuus ja rauha, niitä tunteita tahdon nyt vaalia.

Niin, ja se kaikki ilo, huumori, ihmeellinen mielikuvitus -lapsenomainen riemu, josta en halua koskaan luopua – sitä valaisen enemmän kun seuraavan kerran kirjoitan.

Nyt tahdon ottaa vastaan tämän uuden päivän, tehdä kaiken ( tai edes osan siitä ) mitä on mielessäni. Ja mieleni poreilee kuin vasta avattu vichypullo, ei kuohuen katon kautta lattialle, vaan ilosen hallitusti kuplien.

Blogitekstin on kirjoittanut kokemusasiantuntija Kirsi Koivumäki

Olen Kirsi Koivumäki, ja olen juuri tänä keväänä valmistunut kokemusasiantuntijaksi. Olen kiitollinen siitä mahdollisuudesta mitä voin kokemusasiantuntijana tehdä.
Tahdon olla osa sitä laajaa kokemusasiantuntijatyötä, missä oman kokemuksen ja selviytymisen välityksellä voi saada muutosta aikaan,  niin yksilöiden elämässä kuin isoimissa organisaatioissa.
 Oman kokemukseni mukaan,  joskus näennäisesti pieni asia voi olla ratkaisevan suuri asia, asia joka vaikuttaa mullistavasti elämän selkeytymiseen ja toipumiseen. 
Nautin ulkoilusta, ja leppoisa kävely metsäpoluilla on minulle yksi tärkeimmistä tavoista rentoutua.
Silloin uppoudun ajatuksiini, tai kuuntelen lintujen laulua ja puiden huminaa.
0
1

En se ollutkaan minä — se olikin masennus

Hiivit niin hiljaa

en huomannut

Tilan otit

kysymättä

Tilan minusta

minuudesta

 

Teit itsestäsi kuin varkain

niin tutun

että luulin sinua minuksi

En hahmottanut

rajoja siitä

mihin minä lopun

ja mistä sinä alat

 

Mutta tänään

ymmärrän

etten se koskaan

ollutkaan minä

vaan se olitkin sinä:

masennus.

 

-Mari Jokinen, 2021

 

Oma käsitykseni masennuksesta oli vielä muutama vuosi sitten hyvin kapea, ja lähinnä ajattelinkin masentuneen ihmisen olevan aina sellainen, joka ei pääse sängystä ylös, ei ole työkykyinen, ja joka on jatkuvasti silminnähden surullinen. Josta kaikki näkevät päällepäin, että tuo on kyllä nyt masentunut. Masennus voi toki olla sitä, mutta yhtä lailla se voi salakavalana sairautena olla sellainen, mitä kukaan ei toisesta ihmisestä huomaa – ei välttämättä edes sairastunut itse. Näin kävi myös minulle. Tämä on minun kokemukseni masennuksesta, jonka koen sairastaneeni, mutta jota kohdallani ei ole diagnosoitu.

On vaikea hahmottaa jälkeenpäin tarkemmin, milloin masennus elämääni hiipi. Niin kuin yllä olevassa runossakin kuvailin, se tulee monesti hiljalleen, huomaamatta. Omalla kohdallani myös normaalistikin murrosikään usein kuuluvat tunnemyrskyt ja alakuloisuudet, sekä jonkinasteinen ahdistuneisuuteni hankaloittivat asian huomaamista, olinhan tietynlaiseen oireiluun jo niin tottunutkin. Koen kuitenkin, että sairastuin masennukseen nuorena aikuisena. Jo pidempään ennen sitä jatkunut taipumukseni ahdistuneisuuteen oli masennuksen rinnalla asia, jota en itsessäni tiedostanut ja joka on varmasti edesauttanut myös masennuksen syntyä. Oireet sekoittuivat vahvasti osaksi omaa identiteettiäni, ja ajattelin olevani melankolinen, laiska, saamaton ja hankala ihminen.

Blogitekstin on kirjoittanut kokemusasiantuntijaopiskelija Mari.

Masennus oireili omalla kohdallani mm. ärtyisyytenä läheisiä kohtaan, itkuisuutena, synkkinä ajatuksina itsestä, elämästä ja tulevaisuudesta, sosiaalisten tilanteiden pelkona, tunnesyömisenä, liiallisena tai vaihdellen liian vähäisenä nukkumisena ja toimintakyvyn alenemisena. Kärsin myös ahdistuskohtauksista. Kaikki oireet eivät olleet yhtä aikaa pinnalla ja oireiden taso vaihteli vuosien aikana. Oli parempia hetkiä, parempia aikoja. Taustalla se kuitenkin kyti koko ajan.

Kävin töissä säännöllisesti, mutta työajan ulkopuolella arkena toimintakykyni oli huomattavasti alentunut. Ihan normaalit arjen velvoitteet ja kotityöt vaativat älyttömän suuria ponnisteluja, ja joskus niihin ei ponnisteluistakaan huolimatta kyennyt. Aika useinkaan ei. Muistan monesti esimerkiksi kauppaan menemisen tuntuneen vaikealta – saatoin istua autossa kaupan pihassa yrittäen tsempata itseäni kauppaan. Oli vain liian haasteellista miettiä, mitä pitäisi ostaa, ja samaan aikaan ahdisti ajatus tuttuihin ihmisiin törmäämisestä. Oli sellainen olo, etten halua kohdata ketään, en jaksa jutella. Toivoin olevani näkymätön. Julkisille paikoille meneminen vaati iloisen ihmisen maskin vetämisen kasvoilleen ja joskus se oli liian uuvuttavaa. Toisinaan kävikin niin, etten päässyt kauppaan asti, vaan lähdin ajamaan takaisin kotiin tyhjin käsin.

Viikonloput täytin usein juhlimisella tai muulla menemisellä, esimerkiksi shoppailulla. Jos suunnitelmia viikonlopulle ei loppuviikosta jo ollut, niitä piti väkisin keksiä. Oli maailmanloppu, jos viikonloppuna ei ollut mitään tekemistä, ei mitään mihin tukahduttaa kaikki se paha olo. En pystynyt pysähtyä aloilleni, sillä se olisi tarkoittanut vaikeiden tunteiden kohtaamista. Ja jos pysähdyinkin, niin sitten nukuin. Uneen pakenin tunteitani ja jossain vaiheessa nukuinkin aina pitkiä päiväunia. Ja olinkin usein todella väsynyt. Öisin näin ajoittain paljon painajaisia ja puhuin unissani.

Tällaisesta elämästä tuli vain normaalia, eikä sitä jotenkin osannut toisenlaista kuvitellakaan. Alhaisen sairaudentuntoni takia en osannut hakea apua, en ajatellut sitä tarvitsevani. Muistan muutamaan otteeseen noina aikoina tehneeni netissä masennustestin, ja vaihtelevasti sain lievän ja keskivaikean masennuksen tuloksia. Mutta kuten niissä sanotaan ”tämä ei ole diagnoosi”, jatkoin tuloksista huolimatta asian vähättelyä, enkä hakenut apua, vaikka sivuilla niin kehotettiinkin. Olin ihminen, joka oli ulkopuolisten silmissä itsevarma ja rohkea. Kävin töissäkin ja olin siellä tunnollinen ja reipas. Kaikki näytti ihan hyvältä. Ja olihan niitä hyviä hetkiäkin. Eihän sellainen ihminen voi masentunut olla, ajattelin.

Blogitekstin on kirjoittanut kokemusasiantuntijaopiskelija Mari.

 

Aloin toipua masennuksesta elämänmuutoksen myötä. Lähdin pitkästä parisuhteesta, jonka suhdedynamiikka oli osaksi omiaan pitämään yllä masennustani. Tästä seurasi pidempi jakso, kun voin hyvin, ja tällöin vasta itse aloin tajuamaan olleeni aiemmin masentunut. Yhtäkkiä tunsinkin olevani aika energinen ja eläväinen. Rakastin kesällä laittaa terassille kukkia ja sain pidettyä ne jopa elossakin. Aiemmin kun terassini oli lähinnä ollut kuolleiden kukkien hautausmaa. Huomasin, etten olekaan laiska. En olekaan melankolinen. En pessimisti, vaan useimmiten aika optimistinen. Sain luottamusta itseeni, tulevaisuuteen ja siihen, että elämä voi olla hyvää. Siitä huolimatta, että olin masennukseni aikana pitänyt tiettyä maskia ylläni, sain toipumisen myötä kuulla myös sekä työpaikalla, että lähipiirissäni muuttuneeni selkeästi eron myötä.

Koska masennukseni juurisyyt jäivät kuitenkin käsittelemättä, se iski uudelleen haastavassa elämäntilanteessa ja uupumuksen myötä myöhemmin – akuutimmin ja kovemmin. Tällä kertaa huono vointini näyttäytyi radikaalimmin myös lähimmille ihmisille, jotka kehottivatkin hakemaan apua. Itse vähättelin tälläkin kertaa omaa tilannettani. Ne pienetkin hyvät hetket loivat aina uskoa paremmasta. ”Eihän tässä nyt mitään. Kyllä tämä tästä.” Lähdin kuitenkin kovasta kehotuksesta hakemaan apua, ensin työterveyshuollon kautta. Muistan odotushuoneessakin vielä miettineeni, että mitä edes aion sanoa. ”Kun eihän tässä nyt oikeesti mitään.” Hoitajan vastaanotolla kuitenkin romahdin. Minut otettiin vakavasti ja jäin sairaslomalle. Psykologin tuki ja säännölliset käynnit hänen vastaanotollaan olivat jaloilleni pääsemisessä korvaamatonta. Sen jälkeen, vaikka toipumiseni olikin hyvällä mallilla, psykologini ehdotti jatkamista psykoterapiapolulle, alkaen psykiatrikäynneistä Kela-tuen saamista varten, ja sille polulle lähdin.

Blogitekstin on kirjoittanut kokemusasiantuntijaopiskelija Mari.

 

Minulla ei kuitenkaan ole diagnosoitu masennusta. Ensimmäisellä kerralla en avunpiiriin edes hakeutunut, ja toisella kertaa, kun vointini romahti, jostain syystä testiä ei lääkärinvastaanotolla kohdallani tehty. Olenkin miettinyt, mistä tämä on mahtanut johtua, kun lääkitystäkin kuitenkin ehdotettiin. Koen diagnoosin puuttumisen olleen minulle haitaksikin, sillä se on aika isosti vaikuttanut vähättelyyni asiaa kohtaan. Koen kuitenkin tärkeimpänä tietysti sen, että olen saanut apua. Minusta otettiin koppi ja ohjattiin eteenpäin palvelupolulla. Siitä olen äärettömän kiitollinen.

Masennukseni ja ahdistuneisuuteni syntyyn ovat vaikuttaneet varmasti monet asiat, lapsuuden kokemuksista lähtien ja näitä asioita olen lähtenyt työstämään ja tutkituttamaan. Läheisriippuvuuteni on ollut myös varmasti yksi iso tekijä, ja oireet ovatkin helpottaneet aina huomattavasti läheisriippuvaisista suhteista eroamisen myötä, joissa olen voinut huonosti.

Blogitekstin on kirjoittanut kokemusasiantuntijaopiskelija Mari.

 

Tällä hetkellä koen, ettei masennus ole elämässäni läsnä, ja olen myös toipuva läheisriippuvainen. Olen opetellut ja opettelen edelleen tutustumaan siihen, kuka oikeasti olen, kokemieni mielenterveysongelmien takana. Opettelen pitämään huolta omista rajoistani, ennen en niitä edes tiedostanut. Käyn psykoterapiaa, sillä tiedän, että vaikka olenkin toipunut, asioita on käsiteltävänä. Pysyäkseni hyvässä kunnossa, ne täytyy käsitellä ammattilaisen kanssa. Ahdistuneisuudesta kärsin ajoittain edelleen, ja se näkyy kohdallani asioiden liiallisena murehtimisena ja huolestumisena. Sen kanssa elämiseen saan työkaluja terapiasta. Olen ollut myös itse aktiivinen etsimään tietoa itsetuntemukseen, hyvinvointiin ja mielenterveyteen liittyvissä asioissa.

Nykyään osaan myös pysähtyä. Ja kaipaankin sitä usein. Ennen ajatus rauhallisista kävelyistä metsässä kauhistuttivat, sillä omien tunteiden kohtaaminen oli liikaa. Nykyään yhä enemmän löydän itseni luonnon ääreltä, pysähtymästä, asettamasta omia rajoja, pohtimasta omaa jaksamista, pitämästä itsestäni huolta, nauttimasta pienistä hetkistä. Uskomasta, että tulevaisuus tuo tullessaan paljon hyvää. Ja tiedän, että vaikeiden paikkojen tullen – yksin ei tarvitse selvitä.

 

 

Blogitekstin on kirjoittanut Mari Jokinen, joka valmistuu kokemusasiantuntijaksi kesällä 2021.

Olen Mari Jokinen, 27-vuotias nainen ja äiti, joka rakastaa syvällisiä keskusteluja ja hyviä aamupaloja. Kirjoittelen tähän blogiin ÄK-hankkeen koulutuksesta valmistuneen kokemusasiantuntijan silmin. 

Matkani kohti kokemusasiantuntijuutta alkoi keväällä 2020, kun uskaltauduin hakemaan mukaan koulutukseen. Kokemusasiantuntijuus tuntui minusta kiinnostavalta ja koin, että olisi hienoa kääntää ”vaikeudet voitoksi” ja saada työkaluja omien haastavien kokemusten hyödyntämiseen työvälineenä. Niitä olenkin saanut, ja rutkasti kaikkea muutakin. 

Yksi parhaista jutuista kokemusasiantuntijuudessa on mielestäni sen monipuolisuus: sen toteuttamiselle ei ole raameja, mutta sen sijaan sille on paikkansa lähes kaikkialla. Toivonkin, että tulevaisuudessa löydän itseni monipuolisesti erilaisista paikoista kokemusasiantuntijana. 

0
4