Hevoset osana kuntoutusta – toimiiko se?

Ääni kokemusasiantuntijuudelle -hankkeen blogiin ajatuksiaan ja kokemuksiaan jakaa tällä kertaa Sonja Ahola. Sonja valmistui kokemusasiantuntijaksi tänä vuonna ja kokeekin, että hänellä on sen myötä paljon annettavaa.

Kun olin syvällä masennuksessa minulla oli pitkään hoitosuhde psykiatrian polille. Kävin säännöllisesti juttelemassa lääkärin tai psykiatrian hoitajan kanssa. He lähinnä kyselivät kuulumisia ja seurasivat vointiani. Kun paha oloni ei lähtenyt missään vaiheessa helpottamaan, lääkäri kysyi minulta, että olisiko jotain mitä minä toivoisin heidän tekevän tai jotain mitä minä haluaisin kokeilla vointini helpottamiseksi.

Blogitekstin on kirjoittanut Kokemusasiantuntija Sonja AholaMinulla on heppatyttötausta, ja hevoset ovat lähellä sydäntäni. En ollut käynyt tallilla vuosiin. Se harrastus oli jäänyt. Olin lukenut ratsastusterapiasta, ja että siitä voisi olla apua myös mielenterveyspotilaiden kuntoutuksessa. Ehdotin tätä lääkärille, joka tyrmäsi idean heti. Siitä ei hänen mielestään olisi ollut mitään apua masennukseen. Ratsastusterapia oli kuulemma tarkoitettu heille, jotka kamppailevat fyysisten ongelmien kanssa. Ei heille, jotka kamppailevat mielensä kanssa. Tämän jälkeen luovuin ajatuksesta kokonaan, kun eihän se sitten voi toimia, jos lääkäri niin sanoo.

Pari vuotta myöhemmin osallistuin kuntouttavaan työtoimintaan työpajalla, ja ohjaajani ehdotti minulle juuri alkanutta Kelan Nuotti-valmennusta. Kuntoutusta, joka toteutettaisiin hevosten kanssa. Muistin välittömästi, mitä lääkärini oli minulle aiemmin sanonut. Päätin kuitenkin hakea Nuotti-valmennusta sillä ajatuksella, että eihän tästä mitään apua varmastikaan ole, mutta saanpahan jotain sisältöä viikkoihin ja pääsen tallille.

Aloittaessani Nuotti-valmennuksen olin vakavasti masentunut, ahdistunut, minulla oli ahdistus-/paniikkitiloja, itsetunto oli nollassa ja minulla oli sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Valmennuksen alussa laadimme valmentajan kanssa tavoitteet, joita aloimme työstää tapaamisilla. Valmennuksen aikana keskusteltiin asioista, tehtiin erilaisia harjoituksia niin hevosten kanssa kuin ilman ja sain myös välillä kotitehtäviä. Hevosten kanssa harjoiteltiin mm. tietoisuustaitoja, läsnäoloa, rentoutumista ja oman kehonkielen käyttöä. Tämän lisäksi valmennukseen kuului hevosten hoitoa ja liikuttiin hevosten kanssa luonnossa tai ratsastettiin kentällä. Jo pelkkä tallilla oleminen oli rauhoittavaa. Pystyin pitkästä aikaa keskittymään juuri siihen hetkeen. Tallipäivän jälkeen oli hyvä fiilis koko loppupäivän.

Sonja hevosen selässäKävin kaksi valmennusjaksoa ja  valmennuksen puolessa välissä havahduin siihen, kun aloin pitkästä aikaa jälleen nauttia pienistä asioista. Välillä oli jopa oikeasti hyvä fiilis! Yllätyin, kun tajusin, että tästähän on sittenkin apua.

Hevosten kanssa toimiminen auttoi sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Hevonen ei tuomiste, hauku tai naura. Oli matalampi kynnys toimia eläimen kanssa kuin ihmisen kanssa. Hevosten kanssa saatujen onnistumisen tunteiden myötä myös oma itsetunto ja itseluottamus alkoivat parantua. Eläimen kanssa toimiessa oli helpompaa rauhoittua ja keskittyä hetkeen. Lopulta vointi alkoi parantua ja masennuskin helpottaa.  Minulle oli tehokkaampaa työstää asioita eläimen avulla tällaisessa toiminnallisessa kuntoutuksessa, kuin vain istua aina paikoillaan ja kertoa kuulumisia. Valmennuksen päätyttyä olin kuntoutunut niin paljon, että pystyin palaamaan työelämään.

Minulle se oli toimiva ratkaisu, että oli eläin isona osana kuntoutusta. Valmentajani oli aivan ihana ja kohtasi minut ihmisenä. Hänen kanssaan oli helppoa olla. Hevoset madalsivat kynnystä toimia ja tehdä asioita. Ne myös rauhoittivat ja pakottivat keskittymään hetkeen. Eläimen mukanaolo varmasti helpottaisi myös monia muita heidän kuntoutuksessaan.

Blogitekstin on kirjoittanut kokemusasiantuntija Sonja Ahola

Olen Sonja Ahola ja kirjoitan blogiin kokemusasiantuntijana. Matkani tähän on ollut pitkä ja raskas, mutta selvisin ja olen alkanut elää uudestaan. Valmistuin kokemusasiantuntijaksi 2021 ja olen innoissani siitä, miten monin eri tavoin tätä työtä voi tehdä. Koen, että minulla on paljon annettavaa. KAT-koulutus avasi silmiäni entisestään. Luulin jo ymmärtäneeni oman kokemukseni täysin, mutta sieltä nousikin esiin vielä paljon uutta. Paljon oivalluksia ja uusia asioita. Toivonkin, että pääsisin hyödyntämään näitä työkaluja kokemusasiantuntijana mahdollisimman monipuolisesti.

0
0

Omanarvontunto

Blogitekstin on kirjoittanut Michaela lampinen, kokemusasiantuntijaHain koulutukseen sillä, että minulla on laaja kokemus millaista on elää päihdeperheessä, missä muut lapset ovat narkomaaneja. Meidän perheessä huumehelvetti alkoi minun syntymävuonna, kun vanhempi isoveli aloitti päihteiden käytön kannabiksella. Myöhemmin myös toinen veli aloitti kannabiksen polton. Molemmat 13-vuoden iässä. Myöhemmin mukaan astui muita huumeita, lääkkeiden väärinkäyttöä ja lopulta suonensisäiset huumeet. Jo varhaisessa vaiheessa mukaan astui rikollisuus ja sittemmin myös ensimmäinen ja toinen vankeustuomio. En tiedä mitään normaalista perhe-elämästä, tai tämä on minun normaali.

Koulutuksen edetessä kasvoi ymmärrys siitä, mitä muutakin kokemusasiantuntijuutta omaan. Minulla itsellä on diagnosoitu jo varhaisessa iässä ADHD. Minua on koulukiusattu. Minulla on todettu sydänvika. Olen kärsinyt masennuksesta ja syömishäiriöstä. Pitkän terapia jakson myötä minulla todettiin myös vaativa- ja epävakaa persoonallisuushäiriö.

Tässä bloggauksessa päätin kuitenkin keskittyä aiheeseen itsetunto, mikä on kokenut varmasti suurimman kolauksen lapsuuden- ja nuoruuden aikana. Itsetunto tarkoittaa omanarvontuntoa. Sitä, millaisena yksilö kokee omat arvot ja miten itse itseään arvostaa. Olenko minä hyvä? Olenko minä arvokas? Olenko minä hyväksytty sellaisena kuin olen? Koenko olevani riittävä juuri sellaisena kuin minä olen?

Milla pienenä pehmolelu sylissäLapsena koin kyllä olleeni kaikesta huolimatta rakastettu. Sain syleilyä ja minulle sanottiin, että minua rakastetaan. Minulle mahdollistettiin kaikki mahdolliset urheilulajit. Koskaan ei sanottu, että rahat eivät riitä viidenteen lajiin, urheilu ja harrastaminen oli minulle henkireikä. Sen aikaa kun olin harjoituksissa sain ajatukset pois kotona vallitsevasta huumemaailmasta.

Jäin kuitenkin helposti veljieni varjoon. Astuin mieluusti taka-alalle ja pysyttelin näkymättömänä. Yli suoritin koulussa ja urheilussa, jotta minut huomattaisiin sitä kautta. Siivosin usein kotona koulupäivän päätteeksi, koska ajattelin sen ilahduttavan äitiä ja isää.

Rakastin juhlia ja sukulaisten näkemistä. Monesti kuitenkin kävi niin, että juhlapyhinä ja syntymäpäivinä veljet olivat valokeilassa. Lapsena oon aina ollut jouluihminen ja joulurauha oli monena jouluna toivelistalla. Joka kerta asetin suuret odotukset joululle ja synttäreille, mutta lähes joka kerta jouduin myös pettymään. Myöhemmin pelkkä ajatus perhejuhlasta sai meidän perheen ahdistumaan, koska silloin tiedettiin, että jotain pahaa tulee tapahtumaan ja niin kävi usein. Minun onnekseni isovanhemmat asuivat muutaman korttelin päässä. Sinne karkasin monesti, kun tilanne alkoi kotona ahdistamaan. Siellä sain olla keskipisteenä, isovanhemmat keskittyivät kuuntelemaan minun kuulumisiani. Fammulla oli tarkka silmä, hän huomasi aina jos jokin oli minulla pielessä.

Millan ruutuvihko ja kaksi kynääYläasteella omanarvontunto koki suurimman kolahduksen. Tunsin etten ole mitään, en ole minkään arvoinen. En riittänyt mihinkään. En kokenut ansaitsevani elää. Hetken jo mietin aloittavani päihteet, sillä ajattelin että minusta tulisi silloin yhtä arvokas kuin veljistäni. Satutin itseäni fyysisesti. Koin olevani lihava. Sairastuin ylikuntoon ja jouduin pitää taukoa treenaamisesta. Rankaisin itseäni lopettamalla syömisen, sillä eihän ihminen joka ei urheile kahta kertaa päivässä ansaitse omenan puolikastakaan. Koulussa alettiin kiusata koska vaihdoin jalkapalloseuraa ja varmaan myös osaksi syömishäiriön takia ja osaksi veljien takia. Kiusaaminen oli sekä henkistä että fyysistä. Se söi tietenkin itsetuntoa entisestään. Menetin luottamuksen kaikkiin ystäviin. Sain paniikkikohtauksia koulussa, kun olisi pitänyt olla sosiaalinen. Laulukokeesta seiskaluokalla näen edelleen painajaisia. Kouluunmeno ahdisti, enkä lopulta halunnut käydä siellä ollenkaan.

En ole koskaan ollut sellainen ihminen joka isossa ryhmässä uskaltaa sanoa omia mielipiteitään. Enkä varsinkaan pitämään niistä kiinni. Jos joku oli eri mieltä, vastasin usein että aivan totta, en ajatellutkaan noin, olet oikeassa. En ole koskaan uskaltanut viitata tunnilla, sillä mitä jos vastaan väärin? Kokeessa kun mietin kahta eri vastausvaihtoehtoa, jätin aina vastauksen kokonaan tyhjäksi. Mietin mitä opettajakin minusta ajattelee jos vastaan väärin, tai vain puoliksi oikein? Vielä ammattikorkeassa kamppailin saman ongelman kanssa, siellä ei vain voinut jättää vastausta tyhjäksi, sillä jokaisesta tehtävästä piti saada vähintään 50% oikein.

Miten olen kasvattanut itseäni? Miten olen oppinut asettamaan itseni etusijalle? Suurin apu on ehdottomasti ollut terapia ja terapeutti joka ymmärtää päihde maailmasta ja siitä, mitä olen elämässäni kokenut. Reilu kymmenen vuotta elämästäni olen käynyt enemmän tai vähemmän terapiassa. Joskus kerran kuukaudessa, pahoin aikoina kolmesti viikossa. Olen sairastanut useamman masennusjakson.

Vaasassa sijaisteva puistopenkki merinäköalallaSelasin vanhoja kirjoituksia, syyskuussa 2015 olin kirjoittanut seuraavan tekstin ‘’Mä olen menettänyt mulle läheisen ihmisen. Se ei ole kuollut, se vain valitsi huumeet perheen edelle. Mä olen päättänyt ettei mun tarvitse enään ottaa vastaan yhtään paskaa keneltäkään. Jos joku haluaa pilata elämänsä liiallisella juhlimisella tai huumeilla niin olehyvä!’’ Tämä oli ehdottomasti ensimmäinen askel. Ymmärrys siitä, että minun ei tarvitse hyväksyä kaikkea. Tämän postauksen jälkeen olen ruvennut keskittymään omaan hyvinvointiin ja omaan elämään. Voitin facebookin kautta liput Jutan voima kiertueelle, koin että se oli viesti ylemmältä taholta. Ostin Jutan kirjan, missä oli tehtävä omien tavoitteiden asettamisesta ja niiden saavuttamisesta.

Asetin itselleni tavoitetta mitä haluan elämältäni. Haluan olla onnellinen, haluan hyvän ammatin, haluan perustaa perheen ja mennä naimisiin ihmisen kanssa joka rakastaa minua sellaisen kuin olen. Seuraavaksi mietin, että miten minä tämän saavutan? Eräs viisas terapeutti sanoi kerran ‘’Jos joku ottaa sulta enemmän kuin antaa, niin silloin sun kannattaa miettiä kaksi kertaa, että onko se hyväksi sulle.’’ Viimeisessä vaiheessa mietin omia elämänarvoja, sellaisia jotka tukevat tavoitteisiin pääsyä. Arvoiksi nousi perhe, työ, hyvä tulevaisuus ja rakkaus. Tästä tein taulun oman huoneen seinälle. Kun vastaan tuli haasteita, jotka tavalla tai toisella vaikutti minun hyvinvointiini menin taululle ja muistelin mitä itseni kanssa olin sopinut.

Samaan aikaa päätin parisuhteen, mikä vei enemmän kuin antoi. Seuraavasta veljen antamasta tappouhkauksesta nostin kädet pystyyn ja tein rikosilmoituksen, hain myös lähestymiskieltoa. Miksi minun pitäisi hyväksyä veljeltä sellaista kohtelua? Eihän hänkään ajattele ettei omaa pikkusiskoaan voi uhkailla. Panostin kaverisuhteisiin ja opiskeluun. Myöhemmin päätin vielä muuttaa toiselle paikkakunnalle, kauemmaksi oravanpyörästä jossa niin kauan elin.

Kaverit, jotka olen saanut aikuisiällä ei varmaan tunnistaisi minua samaksi ihmiseksi. Olen nykyään melko itsevarma, en ajattele miltä näytän, enkä varsinkaan yritä ketään miellyttää ulkonäölläni. Minulla on haasteita ystävyyssuhteiden rakentamisessa. Luottamus on vaikea saada ja sen voi helposti menettää. Puhun taustoista avoimesti, sillä ne ovat osa minua halusin tai en. Ajattelen joissakin asioissa edelleen mitä muut minusta ajattelee, mutta huomattavasti vähemmän kuin ennen. Uskallan ilmaista mielipiteeni ja sanoa asioissa vastaan. Tässä ollut suuri apu jääräpäisistä ystävistä ja avopuolisosta. Tänä Päivänä uskallan toteuttaa itseäni, uskallan unelmoida ja uskallan sanoa ei.

Olen Michaela “Milla” Lampinen, 25vuotias nainen Etelä-Pohjanmaalta. Kirjoitan ÄK hankkeen koulutuksesta keväällä 2021 valmistuneena kokemusasiantuntijana. Olen pitkään haaveillut kokemusasiantuntijuudesta. Haluan rikkoa tabuja, luoda toivoa ja käynnistää keskustelua! Haluan tuoda ammattilaisille sellaista tietoa, mitä koulun kirjat eivät tarjoa. Valmistuin sairaanhoitajaksi keväällä 2020. Koen näiden kahden osa-alueen täydentävän toisiaan. Koen että kokemani helvetti tekee minusta paremman työntekijän ammatissani. Tulevaisuudessa toivon, että sosiaali- ja terveysalalla käytettäisiin yhä enemmän kokemusasiantuntijoita palveluiden kehittämiseen.

0
1

Miten kiireetön kuuntelu muutti elämäni

Havahduin aamuyöllä auringon nousuun, ja mielessä häivähti ajatus siitä, että haluaisin jo nousta. En malttaisi enää nukkua, mutta uutta päivää ajatellessa nukahdin.

Pari tuntia myöhemmin, juodessani aamukahvia, muistelin sitä, kuinka vielä muutama vuosi sitten olisin tahtonut vain nukkua. Aamulla pitkään, päiväunet, ajoissa nukkumaan ja oi jos saisi rauhassa nukkua kellonympäri – milloin taas saan nukkua?! Miksi ei voi vain nukkua?

Olin aiemmin tuskaillut arjen kulkua. Yritin kyllä kovasti tehdä kaiken, ainakin aloitin paljon, minkään tulematta koskaan valmiiksi. En tietenkään kertonut kenellekään lääkärille tai hoitajalle sitä, että olen toisinaan täydessä vauhdissa, täynnä intoa ryhtyä toteuttamaan uudet ideat. Muuten he eivät uskoisi todeksi väsymystäni ja uupumusta. Kunnes lopulta väsyin itseeni, väsyin väsymykseeni. Ja olin turhautunut impulsiivisiin tempauksiini, joista useimmiten seurasi hämmennystä ja harmia.

Taas kerran ollessani päivystyksessä hakemassa jotain apua ahdistukseeni, kohdalleni osui lääkäri, joka kuunteli minua tarkkaan. Hän näytti pohtivan tilannettani, luki kiireettömästi potilaskertomustani, ja koko olemuksellaan osoitti että hänellä on aikaa ja halua perehtyä ongelmaani ja siihen, että oireiluuni löytyisi todellinen syy. Kun tunsin että hän tekee kaikkensa auttaakseen minua, niin kerroin hänelle avoimesti millaista arkeni todellisuudessa on.

 

Pitkän pohdinnan jälkeen hän sanoi, että olisi hyvä jos minulle tehtäisiin adhd tutkimukset. Vastasin että olen havainnut itsessäni jonkun verran adhd piirteitä, mutta pystyn kyllä keskittymään johonkin mikä todella kiinnostaa. Jostain ajatuksiini oli tarttunut paikkansapitämätön väite, etteivät adhd oireiset pysty keskittymään yhtään mihinkään.

Tämä käynti johti siihen, että minulle tehtiin perusteelliset adhd tutkimukset. Ja lopulta sain diagnoosin: ADHD.

Olin niin helpottunut, kun vihdoinkin kaikkeen hämmennykseen löytyi syy ja selitys. Tulevina päivinä ja viikkoina mieleeni tuli jatkuvasti oivalluksia piirteistäni ja tavoistani jotka ovat tyypillisiä adhd oireisille ihmisille. Huojennus oli valtava ja lohdullinen. Olin lapsuudesta asti tuntenut olevani jollain oudolla tavalla erilainen. Ulkopuolisuuden tunne, ja se että tulin usein väärin ymmärretyksi oli aiheuttanut minulle surua.

Saatuaan apua heräsi toivoKaikki se hoitomuoto ja apu, jota olen diagnoosin jälkeen saanut, on aikaansaanut sen että adhd:n haitalliset piirteet ovat loivenneet. Mutta olen kiitollinen siitä, että käyttämäni lääkitys ei ole poistanut sitä hyvänlaista impulsiivisuutta, rajatonta mielikuvitusta ja lapsenomaista iloa ja kuplivaa riemua, mitä olen varhaislapsuudesta asti tuntenut. Mikään tunne ei ole turtunut, vaan siinä missä ennen tunsin tuskaista ja kärsimätöntä levottomuutta, tunnen nyt rauhaa. Tiedostan jos jokin ei ole aivan kohdallaan, mutta en mene enää pois tolaltani. Tyyneys, kiitollisuus ja rauha, niitä tunteita tahdon nyt vaalia.

Niin, ja se kaikki ilo, huumori, ihmeellinen mielikuvitus -lapsenomainen riemu, josta en halua koskaan luopua – sitä valaisen enemmän kun seuraavan kerran kirjoitan.

Nyt tahdon ottaa vastaan tämän uuden päivän, tehdä kaiken ( tai edes osan siitä ) mitä on mielessäni. Ja mieleni poreilee kuin vasta avattu vichypullo, ei kuohuen katon kautta lattialle, vaan ilosen hallitusti kuplien.

Blogitekstin on kirjoittanut kokemusasiantuntija Kirsi Koivumäki

Olen Kirsi Koivumäki, ja olen juuri tänä keväänä valmistunut kokemusasiantuntijaksi. Olen kiitollinen siitä mahdollisuudesta mitä voin kokemusasiantuntijana tehdä.
Tahdon olla osa sitä laajaa kokemusasiantuntijatyötä, missä oman kokemuksen ja selviytymisen välityksellä voi saada muutosta aikaan,  niin yksilöiden elämässä kuin isoimissa organisaatioissa.
 Oman kokemukseni mukaan,  joskus näennäisesti pieni asia voi olla ratkaisevan suuri asia, asia joka vaikuttaa mullistavasti elämän selkeytymiseen ja toipumiseen. 
Nautin ulkoilusta, ja leppoisa kävely metsäpoluilla on minulle yksi tärkeimmistä tavoista rentoutua.
Silloin uppoudun ajatuksiini, tai kuuntelen lintujen laulua ja puiden huminaa.
0
0

En se ollutkaan minä — se olikin masennus

Hiivit niin hiljaa

en huomannut

Tilan otit

kysymättä

Tilan minusta

minuudesta

 

Teit itsestäsi kuin varkain

niin tutun

että luulin sinua minuksi

En hahmottanut

rajoja siitä

mihin minä lopun

ja mistä sinä alat

 

Mutta tänään

ymmärrän

etten se koskaan

ollutkaan minä

vaan se olitkin sinä:

masennus.

 

-Mari Jokinen, 2021

 

Oma käsitykseni masennuksesta oli vielä muutama vuosi sitten hyvin kapea, ja lähinnä ajattelinkin masentuneen ihmisen olevan aina sellainen, joka ei pääse sängystä ylös, ei ole työkykyinen, ja joka on jatkuvasti silminnähden surullinen. Josta kaikki näkevät päällepäin, että tuo on kyllä nyt masentunut. Masennus voi toki olla sitä, mutta yhtä lailla se voi salakavalana sairautena olla sellainen, mitä kukaan ei toisesta ihmisestä huomaa – ei välttämättä edes sairastunut itse. Näin kävi myös minulle. Tämä on minun kokemukseni masennuksesta, jonka koen sairastaneeni, mutta jota kohdallani ei ole diagnosoitu.

On vaikea hahmottaa jälkeenpäin tarkemmin, milloin masennus elämääni hiipi. Niin kuin yllä olevassa runossakin kuvailin, se tulee monesti hiljalleen, huomaamatta. Omalla kohdallani myös normaalistikin murrosikään usein kuuluvat tunnemyrskyt ja alakuloisuudet, sekä jonkinasteinen ahdistuneisuuteni hankaloittivat asian huomaamista, olinhan tietynlaiseen oireiluun jo niin tottunutkin. Koen kuitenkin, että sairastuin masennukseen nuorena aikuisena. Jo pidempään ennen sitä jatkunut taipumukseni ahdistuneisuuteen oli masennuksen rinnalla asia, jota en itsessäni tiedostanut ja joka on varmasti edesauttanut myös masennuksen syntyä. Oireet sekoittuivat vahvasti osaksi omaa identiteettiäni, ja ajattelin olevani melankolinen, laiska, saamaton ja hankala ihminen.

Blogitekstin on kirjoittanut kokemusasiantuntijaopiskelija Mari.

Masennus oireili omalla kohdallani mm. ärtyisyytenä läheisiä kohtaan, itkuisuutena, synkkinä ajatuksina itsestä, elämästä ja tulevaisuudesta, sosiaalisten tilanteiden pelkona, tunnesyömisenä, liiallisena tai vaihdellen liian vähäisenä nukkumisena ja toimintakyvyn alenemisena. Kärsin myös ahdistuskohtauksista. Kaikki oireet eivät olleet yhtä aikaa pinnalla ja oireiden taso vaihteli vuosien aikana. Oli parempia hetkiä, parempia aikoja. Taustalla se kuitenkin kyti koko ajan.

Kävin töissä säännöllisesti, mutta työajan ulkopuolella arkena toimintakykyni oli huomattavasti alentunut. Ihan normaalit arjen velvoitteet ja kotityöt vaativat älyttömän suuria ponnisteluja, ja joskus niihin ei ponnisteluistakaan huolimatta kyennyt. Aika useinkaan ei. Muistan monesti esimerkiksi kauppaan menemisen tuntuneen vaikealta – saatoin istua autossa kaupan pihassa yrittäen tsempata itseäni kauppaan. Oli vain liian haasteellista miettiä, mitä pitäisi ostaa, ja samaan aikaan ahdisti ajatus tuttuihin ihmisiin törmäämisestä. Oli sellainen olo, etten halua kohdata ketään, en jaksa jutella. Toivoin olevani näkymätön. Julkisille paikoille meneminen vaati iloisen ihmisen maskin vetämisen kasvoilleen ja joskus se oli liian uuvuttavaa. Toisinaan kävikin niin, etten päässyt kauppaan asti, vaan lähdin ajamaan takaisin kotiin tyhjin käsin.

Viikonloput täytin usein juhlimisella tai muulla menemisellä, esimerkiksi shoppailulla. Jos suunnitelmia viikonlopulle ei loppuviikosta jo ollut, niitä piti väkisin keksiä. Oli maailmanloppu, jos viikonloppuna ei ollut mitään tekemistä, ei mitään mihin tukahduttaa kaikki se paha olo. En pystynyt pysähtyä aloilleni, sillä se olisi tarkoittanut vaikeiden tunteiden kohtaamista. Ja jos pysähdyinkin, niin sitten nukuin. Uneen pakenin tunteitani ja jossain vaiheessa nukuinkin aina pitkiä päiväunia. Ja olinkin usein todella väsynyt. Öisin näin ajoittain paljon painajaisia ja puhuin unissani.

Tällaisesta elämästä tuli vain normaalia, eikä sitä jotenkin osannut toisenlaista kuvitellakaan. Alhaisen sairaudentuntoni takia en osannut hakea apua, en ajatellut sitä tarvitsevani. Muistan muutamaan otteeseen noina aikoina tehneeni netissä masennustestin, ja vaihtelevasti sain lievän ja keskivaikean masennuksen tuloksia. Mutta kuten niissä sanotaan ”tämä ei ole diagnoosi”, jatkoin tuloksista huolimatta asian vähättelyä, enkä hakenut apua, vaikka sivuilla niin kehotettiinkin. Olin ihminen, joka oli ulkopuolisten silmissä itsevarma ja rohkea. Kävin töissäkin ja olin siellä tunnollinen ja reipas. Kaikki näytti ihan hyvältä. Ja olihan niitä hyviä hetkiäkin. Eihän sellainen ihminen voi masentunut olla, ajattelin.

Blogitekstin on kirjoittanut kokemusasiantuntijaopiskelija Mari.

 

Aloin toipua masennuksesta elämänmuutoksen myötä. Lähdin pitkästä parisuhteesta, jonka suhdedynamiikka oli osaksi omiaan pitämään yllä masennustani. Tästä seurasi pidempi jakso, kun voin hyvin, ja tällöin vasta itse aloin tajuamaan olleeni aiemmin masentunut. Yhtäkkiä tunsinkin olevani aika energinen ja eläväinen. Rakastin kesällä laittaa terassille kukkia ja sain pidettyä ne jopa elossakin. Aiemmin kun terassini oli lähinnä ollut kuolleiden kukkien hautausmaa. Huomasin, etten olekaan laiska. En olekaan melankolinen. En pessimisti, vaan useimmiten aika optimistinen. Sain luottamusta itseeni, tulevaisuuteen ja siihen, että elämä voi olla hyvää. Siitä huolimatta, että olin masennukseni aikana pitänyt tiettyä maskia ylläni, sain toipumisen myötä kuulla myös sekä työpaikalla, että lähipiirissäni muuttuneeni selkeästi eron myötä.

Koska masennukseni juurisyyt jäivät kuitenkin käsittelemättä, se iski uudelleen haastavassa elämäntilanteessa ja uupumuksen myötä myöhemmin – akuutimmin ja kovemmin. Tällä kertaa huono vointini näyttäytyi radikaalimmin myös lähimmille ihmisille, jotka kehottivatkin hakemaan apua. Itse vähättelin tälläkin kertaa omaa tilannettani. Ne pienetkin hyvät hetket loivat aina uskoa paremmasta. ”Eihän tässä nyt mitään. Kyllä tämä tästä.” Lähdin kuitenkin kovasta kehotuksesta hakemaan apua, ensin työterveyshuollon kautta. Muistan odotushuoneessakin vielä miettineeni, että mitä edes aion sanoa. ”Kun eihän tässä nyt oikeesti mitään.” Hoitajan vastaanotolla kuitenkin romahdin. Minut otettiin vakavasti ja jäin sairaslomalle. Psykologin tuki ja säännölliset käynnit hänen vastaanotollaan olivat jaloilleni pääsemisessä korvaamatonta. Sen jälkeen, vaikka toipumiseni olikin hyvällä mallilla, psykologini ehdotti jatkamista psykoterapiapolulle, alkaen psykiatrikäynneistä Kela-tuen saamista varten, ja sille polulle lähdin.

Blogitekstin on kirjoittanut kokemusasiantuntijaopiskelija Mari.

 

Minulla ei kuitenkaan ole diagnosoitu masennusta. Ensimmäisellä kerralla en avunpiiriin edes hakeutunut, ja toisella kertaa, kun vointini romahti, jostain syystä testiä ei lääkärinvastaanotolla kohdallani tehty. Olenkin miettinyt, mistä tämä on mahtanut johtua, kun lääkitystäkin kuitenkin ehdotettiin. Koen diagnoosin puuttumisen olleen minulle haitaksikin, sillä se on aika isosti vaikuttanut vähättelyyni asiaa kohtaan. Koen kuitenkin tärkeimpänä tietysti sen, että olen saanut apua. Minusta otettiin koppi ja ohjattiin eteenpäin palvelupolulla. Siitä olen äärettömän kiitollinen.

Masennukseni ja ahdistuneisuuteni syntyyn ovat vaikuttaneet varmasti monet asiat, lapsuuden kokemuksista lähtien ja näitä asioita olen lähtenyt työstämään ja tutkituttamaan. Läheisriippuvuuteni on ollut myös varmasti yksi iso tekijä, ja oireet ovatkin helpottaneet aina huomattavasti läheisriippuvaisista suhteista eroamisen myötä, joissa olen voinut huonosti.

Blogitekstin on kirjoittanut kokemusasiantuntijaopiskelija Mari.

 

Tällä hetkellä koen, ettei masennus ole elämässäni läsnä, ja olen myös toipuva läheisriippuvainen. Olen opetellut ja opettelen edelleen tutustumaan siihen, kuka oikeasti olen, kokemieni mielenterveysongelmien takana. Opettelen pitämään huolta omista rajoistani, ennen en niitä edes tiedostanut. Käyn psykoterapiaa, sillä tiedän, että vaikka olenkin toipunut, asioita on käsiteltävänä. Pysyäkseni hyvässä kunnossa, ne täytyy käsitellä ammattilaisen kanssa. Ahdistuneisuudesta kärsin ajoittain edelleen, ja se näkyy kohdallani asioiden liiallisena murehtimisena ja huolestumisena. Sen kanssa elämiseen saan työkaluja terapiasta. Olen ollut myös itse aktiivinen etsimään tietoa itsetuntemukseen, hyvinvointiin ja mielenterveyteen liittyvissä asioissa.

Nykyään osaan myös pysähtyä. Ja kaipaankin sitä usein. Ennen ajatus rauhallisista kävelyistä metsässä kauhistuttivat, sillä omien tunteiden kohtaaminen oli liikaa. Nykyään yhä enemmän löydän itseni luonnon ääreltä, pysähtymästä, asettamasta omia rajoja, pohtimasta omaa jaksamista, pitämästä itsestäni huolta, nauttimasta pienistä hetkistä. Uskomasta, että tulevaisuus tuo tullessaan paljon hyvää. Ja tiedän, että vaikeiden paikkojen tullen – yksin ei tarvitse selvitä.

 

 

Blogitekstin on kirjoittanut Mari Jokinen, joka valmistuu kokemusasiantuntijaksi kesällä 2021.

Olen Mari Jokinen, 27-vuotias nainen ja äiti, joka rakastaa syvällisiä keskusteluja ja hyviä aamupaloja. Kirjoittelen tähän blogiin ÄK-hankkeen koulutuksesta valmistuneen kokemusasiantuntijan silmin. 

Matkani kohti kokemusasiantuntijuutta alkoi keväällä 2020, kun uskaltauduin hakemaan mukaan koulutukseen. Kokemusasiantuntijuus tuntui minusta kiinnostavalta ja koin, että olisi hienoa kääntää ”vaikeudet voitoksi” ja saada työkaluja omien haastavien kokemusten hyödyntämiseen työvälineenä. Niitä olenkin saanut, ja rutkasti kaikkea muutakin. 

Yksi parhaista jutuista kokemusasiantuntijuudessa on mielestäni sen monipuolisuus: sen toteuttamiselle ei ole raameja, mutta sen sijaan sille on paikkansa lähes kaikkialla. Toivonkin, että tulevaisuudessa löydän itseni monipuolisesti erilaisista paikoista kokemusasiantuntijana. 

0
4