Minun koulutusmatkani kokemusasiantuntijaksi

”On lämmin ja aurinkoinen lauantaipäivä. Vielä on ehkä kesä, mutta ilmassa on kuitenkin jo syksyn tuntua, elokuun loppua, kun eletään. Rakastan syksyssä sitä, että silloin tuntuu usein jotenkin uuden alulta. Monesti syksyisin elämässäni on ollut tiedossa jotain uusia kuvioita, kuten tälläkin kertaa. Jännityksen ja innostuksen fiilikset sekoittuvat keskenään, ja näissä fiiliksissä tuntuu olevan vaikeaa keskittyä oikein mihinkään. En toisaalta tiedä mitä odottaa, mutta uskon vahvasti, että tästä tulee melkoinen matka 

Hyppään autonrattiin, laitan turvavyön kiinni ja aurinkolasit silmille, ja lähden ajamaan kohti kokemusasiantuntijakoulutuksen ensimmäistä koulutuspäivää.” 

Tuosta elokuisesta päivästä aikaa tähän maaliskuiseen päivään, on kulunut seitsemän kuukautta. Toisaalta tuntuu, että aika on mennyt nopeasti ja toisaalta taas siltä, että tuosta päivästä olisi kauemminkin aikaa. Niin paljon on oma ajatusmaailma muuttunut monessa asiassa tänä aikanaTämä matka on ollut laajempi ja syväluotaavampi kuin olisin osannut etukäteen kuvitellakaan. Kokemusasiantuntijaksi kasvaminen on prosessi, jonka läpikäymisessä monet tunteet ovat olleet läsnä. 

Ensimmäisestä päivästä mieleen on jäänyt erityisesti sellainen erikoinen yhteenkuuluvuuden tunne, jonka heti koin, vaikka en ketään tuntenutkaan. Lisäksi vierailijana olleen kokemusasiantuntijan, Celinda Byskatan, puheenvuorosta minulle huojentavana oivalluksena heti alkuun mieleen jäi se pointti, että ei ole yhtä oikeaa tapaa olla kokemusasiantuntija. Kaikki kokemusasiantuntijat ovat erilaisia, kokemukset ovat erilaisia, eikä ole tarvetta vertailla itseä kehenkään toiseen. Ensimmäisenä päivänä saimme myös paljon tietoa hankkeesta sekä kokemusasiantuntijuudesta ylipäätään. Päivän päätteeksi pää tuntui olevan informaatiota täynnä ja muistan ajatelleeni, että miten sisäistän tämän kaiken. No, onneksi on ollut aikaa sisäistää. 

Siitä huolimatta, että koin tietynlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta ensimmäisinä koulutuskertoina, jännitys oli vahvasti läsnä. Kouluttajallamme Hanna Jakobssonilla oli tapana ottaa aina koulutuskerran alkuun pieni kierros, jossa jokainen sai kertoa jotain valitsemiensa kortin ja figuurin avulla. Ensimmäisellä kerralla käytiin tietysti esittelykierros, ja jatkossa käytiin yleensä kuulumiset läpi. Nämäkin pienet puheenvuorot jännittivät aluksi itseä paljon, ja muistan, kuinka jännitys teki puhumisestani jopa ihan hengästyneen kuuloista. Sen lisäksi erilaiset ryhmätyöt tai parin kanssa tehtävät harjoitukset sekä oman elämänjanan esittäminen jännittivät alkuun. Kun porukka tuli tutuksi, jännitys laantui ja katosi lopulta kokonaan. Koulutuksen myöhemmässä vaiheessa oman luennon pitäminen oli sellainen juttu, joka nosti jännityksen uudelleen pintaan. Näin jälkeenpäin voi vain ajatella, että kaikista jutuista selvisin, ja aivan turhaan stressasin. Koulutuksessa on ollut turvallista kokeilla siipiään eri asioissa, eikä haitannut, vaikka kaikki ei olisi mennyt aivan nappiin. Koen tärkeäksi, että koulutuksessa on teoriatiedon lisäksi panostettu paljon toiminnalliseen puoleen ja käytännön harjoituksiin, vaikka ne jännittivätkin monesti alkuunNiistä on saanut lisää varmuutta esiintymiseen ja heittäytymiseen. 

Koronatilanteen vuoksi jouduttiin melko pian jakautumaan kahteen eri porukkaan, mikä on ollut harmi. Tässä prosessissa koulutusporukalla on niin iso merkitys, ja olisi ollut antoisaa tehdä tämä matka Englanninkielinen lainaus Bon Harperilta, joka kehottaa luottamaan itseensä. yhdessä kaikkien kanssa. Toisten kanssa käydyistä keskusteluista sekä toisten kokemuksista saa niin paljon itselleen ammennettavaa. Olen kuitenkin ollut todella tyytyväinen siitä, että meidän ei ole tarvinnut olla kokonaan etäyhteyksin. Se on tärkeintä. Hurjan paljon on saanut ammennettua näinkin, ja toisaalta, pienemmässä porukassa olemme päässeet ehkä keskustelemaan asioista intensiivisemmin. 

Lähdin koulutukseen innokkaana, mikä on tietysti hyvä asia. Nyt kun katson tuonne elokuiseen päivään, näen siellä kuitenkin tyypin, joka ei oikein ehkä tiedä mitä on edes tekemässä. Onneksi se ei ole haitannut. Innokkuus riitti hyvin ainoana asiana tuossa vaiheessa, sillä pääsi liikkeelle. Koulutuksen aikana on saanut työstää prosessia omalla painollaan ja pysähtyä ammattilaisen johdolla erilaisten tärkeiden pohdintojen äärelle, joiden äärelle on turvallisesti kokemusasiantuntijaksi kasvamisessa välttämätöntä pysähtyä. Paljon on herätelty miettimään esimerkiksi sitä, mitkä ovat omat rajat kokemusasiantuntijuudessa ja mitkä ovat ne syyt, miksi tätä haluaa tehdä. Koen juuri näiden asioiden suhteen käyneeni melkoisen mylläkän mielessäni loppuvuoden aikana. Jossain kohtaa alkoi ihan ahdistaakin, että haluanko tätä sittenkään? Haluanko kertoa kenellekään yhtään mitään elämäni kipeimmistä kokemuksista? Olo oli sellainen, että olisi tehnyt mieli vetää ylleen muurit ja pysyä niiden sisällä. En kuitenkaan harkinnut koulutuksen lopettamista, sillä tuon ahdistuksen keskellä helpotti se tieto, että koulutusta on vielä reilusti jäljellä. Tiesin, että minulla on hyvin aikaa prosessoida asiaa. Hanna oli myös etukäteen kertonut, että tällainen vaihe on odotettavissa matkan varrella. Hän oli muistuttanut meitä siitä, ettei kukaan ole koulutuksen jälkeen sitoutunut mihinkään ja aina uuden keikkatarjouksen tullen saa ja pitää pysähtyä miettimään, että haluanko ja jaksanko juuri nyt ottaa keikkaa vastaan. Ja joka kerta saa itse rajata sen, kuinka paljon haluaa jakaa. Se, että näistä hankalista tunteista ja epävarmuudesta oli lupa puhua ääneen, helpotti. Samalla sai myös huomata, ettei ollutkaan ainoa, joka tällaisia fiiliksiä oli matkan varrella kokenut. 

Koen tuon ahdistuksen olleen minulle lopulta todella tärkeä osa prosessia. Se toi minulle rajat omaan kokemusasiantuntijuuteeni, sen sijaan, että olisin mennyt soitellen sotaan. Nyt tiedän, mitkä ovat sellaisia asioita, joita olen valmis jakamaan ja muistan myös sen, että saan muuttaa mieltäni aina sen mukaan, mikä tuntuu missäkin hetkessä turvalliselta ja hyvältä. Näiden asioiden hahmottumisen myötä Kaksi kättä muodostaa sydämen. Taustalla iltaruskoinen taivas.ahdistus kaikkosi, ja tilalle tuli uudelleen innostus. 

Tällä hetkellä koulutus on tauolla vallitsevan tilanteen takia, ja olenkin toiveikas sen suhteen, että saisimme viettää valmistujaisia lopulta kaikki yhdessä. Se olisi mahtava lopetus tälle matkalle. Tällä hetkellä tuntuu turvalliselta lähteä toteuttamaan omaa kokemusasiantuntijuutta, sillä koulutus on antanut siihen todella hyvät eväät, kaikesta tunnemylläkästä huolimatta, tai ehkä jopa sen vuoksi.  

Haluan vielä loppuun omalta osaltani kiittää kaikkia teitä, joiden kanssa olen saanut tätä matkaa tehdä. Niin kuin alussa arvelinkin, tulihan tästä melkoinen matka.

 

Blogitekstin on kirjoittanut Mari Jokinen, joka valmistuu kokemusasiantuntijaksi kesällä 2021.Olen Mari Jokinen, 27-vuotias nainen ja äiti, joka rakastaa syvällisiä keskusteluja ja hyviä aamupaloja. Kirjoittelen tähän blogiin ÄK-hankkeen koulutuksesta pian valmistuvan kokemusasiantuntijan silmin. 

Matkani kohti kokemusasiantuntijuutta alkoi keväällä 2020, kun uskaltauduin hakemaan mukaan koulutukseen. Kokemusasiantuntijuus tuntui minusta kiinnostavalta ja koin, että olisi hienoa kääntää ”vaikeudet voitoksi” ja saada työkaluja omien haastavien kokemusten hyödyntämiseen työvälineenä. Niitä olenkin saanut, ja rutkasti kaikkea muutakin. 

Yksi parhaista jutuista kokemusasiantuntijuudessa on mielestäni sen monipuolisuus: sen toteuttamiselle ei ole raameja, mutta sen sijaan sille on paikkansa lähes kaikkialla. Toivonkin, että tulevaisuudessa löydän itseni monipuolisesti erilaisista paikoista kokemusasiantuntijana. 

No Comments

Sorry, the comment form is closed at this time.